Valetoimittaja

Toimittajan ammatti on työ, jota voi harjoittaa käytännössä kuka tahansa. Aloitin urani paikallisradiosta, jossa tein ohjelmaa rinta rinnan putkiasentajan kanssa. Itse olin opettajaopiskelija, joka oli siirtänyt viestinnän opintojen aloitusta muutamalla vuodella.

Minulle yliopisto-opiskelu ja nimenomaan journalismin opinnot olivat merkittävä tekijä toimittajan ammatti-identiteetin muotoutumisessa. Koin käyneeni arvostetun ammattikoulun ja osoittaneeni osaamiseni työskennellessäni toimittajana eri välineissä opintojen ohessa. Kun sain journalistiikan (ja puheviestinnän, kasvatustieteen ja yhteiskuntatieteellisten aineiden) opinnot Jyväskylän yliopistossa valmiiksi, minulla oli alan työkokemusta riittävästi, jotta saatoin hakea journalistiliiton jäsenyyttä. Olen ollut liiton jäsen keskeytyksettä vuodesta 1995. Koko ajan olen kokenut olevani toimittaja, vaikka päätoiminen toimittajan, käsikirjoittajan ja ohjaajan työ Ylen opetus- ja tiedeohjelmissa vaihtui kahdeksan vuoden jälkeen oma-aloitteisesti freelancerin osa-aika- ja pätkätyöksi Ylen kulttuuritoimituksessa, tuotantoyhtiöissä ja yksityisillä toimeksiantajilla. Aloin tehdä toimittajan työn rinnalla viestinnän ja journalismin opettajan töitä. Välillä olin työttömänäkin. Viimeiset viisi ja puoli vuotta olen ollut päätoimisesti journalismin opettaja Metropolia AMK:ssa.

Kuka tahansa ei ole journalisti

Ylen pitkäaikainen toimittaja ja tuottaja sekä myös tutkijana toiminut Renny Jokelin sanoi aloittaessaan journalistiikan vierailuprofessuuria Tampereen yliopistossa 2014, ettei kuka tahansa todellakaan voi kutsua itseään journalistiksi. Tampereen yliopiston Aikalainen-julkaisun mukaan Jokelin korosti alan opintojen tärkeyttä toimittajan ammattitaidon takeena. Siitäkin huolimatta, että hyvin suuri osa tällä hetkellä alalla toimivista on opiskellut yliopistossa jotain muuta kuin journalistiikkaa - ja keskeyttänyt opintonsa. Ylessä ja monessa muussa mediatalossa on voinut tehdä koko pitkän työuransa journalistina pelkällä ylioppilastutkinnolla. Helsingin Sanomat on vuosien ajan kouluttanut itse toimittajiaan.

Varsinkin ne, joilla itsellään ei ole alan koulutusta, sivuuttavat helposti sen merkityksen, kun arvioidaan kuka on hyvä toimittaja. Eikä Vuoden journalistipalkintoa tai Lumilapio-palkintoa jaettaessa koulutusta kyselläkään. On kuitenkin myös niitä, jotka - opintojen keskeytymisestä huolimatta - muistavat toimittajakouluun pääsyn porttina journalismin maailmaan. Toimittajan ammatti-identiteetti alkoi muotoutua siellä, valittujen joukossa.

Media-alan koulutuksen lisääntymisen myötä tilanne on jonkin verran muuttunut ja suurempi osa alalle töihin tulevista on joko media-assistentti, medianomi tai maisteri. Heille on myös kysyntää. Monet rekrytoijat jopa vaativat valmistumista porkkanana vakituiselle pestille. Yhteistyö koulun ja työpaikan välillä sujuu ja opiskelijaa tuetaan ammatillisessa kehittymisessä niin työpaikan kuin koulunkin suunnalta. Se, että saa asioita valmiiksi, on arvo.

Mitä väliä koulutuksella?

Hallintotieteiden maisteri, eläinten käyttäytymistä ja hevostenhoitoakin opiskellut koirakoulun vetäjä ja toimittaja Paula Sallinen tietää käyneensä pitkän tien toimittajaksi ilman alan opintoja. Hänet palkittiin Tutkivan journalismin yhdistyksen Lumilapio-palkinnolla vuonna 2011 Sunnuntaisuomalaisessa ilmestyneestä Neidonmetsästäjät-jutusta. ”Jos minulla olisi ollut toimittajaopintoja taustalla, oppimisprosessi ei olisi ehkä ollut niin kivikkoinen vaan olisin voinut mokailla vaikkapa harjoitustoimituksessa. Lisäksi olisi ollut kiva päästä opintojen kautta harjoitteluihin. Mutta tämä meni osaltani näin.” Sallinen ei kuitenkaan näe, että toimittajuus on mitenkään alan koulutuksesta kiinni. Muutkin opinnot opettavat kriittistä ajattelua.

Selvää on, että toimittajan pitää tietää ensin se, mistä puhuu. Ilmaistakseen asian niin, että myös vastaanottaja sen ymmärtää, on tiedettävä, miten se parhaiten kullakin julkaisualustalla kerrotaan. Kuinka pitkälle ammattilaisuuteen korkeakouluopintojen aikana ehtii - olipa pääaine mikä hyvänsä - se on toki aina vain alku. Jokainen erikoisala kulkee koko ajan eteenpäin, eivätkä kurssikirjat paljoa lämmitä, kun pitää löytää verkostot sellaisen tiedon lähteille, joka ei ensigooglettamalla löydy.

Kaikkia maailman asioita, jotka journalismin kohteena ovat, ei ollenkaan opeteta yliopistoissa. Se, mitä opinnoissa oppii, on asioiden tutkimisen ja jäsentämisen taito. Toiset hoksaavat sen nopeammin ja siirtyvät tutkimaan erilaisia aiheita suoraan journalistiseksi jutuksi. Toiset saavat ahaa-elämyksen tehtyään gradun: pitkäjänteisessä tutkivassa journalismissa käytetään samoja metodeja. Ei ehkä tieteeksi asti, mutta perustelluksi väitteeksi joka tapauksessa.

Katu-uskottavat palkinnonsaajat

Tein pienen pikakyselyn Lumilapio-palkinnon saajille ja heistä henkilökohtaisesti tavoitin tämän blogitekstin julkaisupäivään mennessä 21. Näistä 12:llä oli maisteritutkinto - kuudella heistä joku muu kuin tiedotusoppi pääaineena. Useimmilla - viittä lukuunottamatta - oli kuitenkin takanaan joitakin joko opisto- tai korkeakoulutason journalismin opintoja. Joukossa oli kaksi tohtoria. Minkäänlaisia tilastollisia johtopäätöksiä tästä otannastani (palkittuja on kaikkiaan 68) ei voi tehdä, mutta hypoteettinen tarina on melko osuva. Menestyneimpienkin journalistien taustat ovat kirjavat. Suurin osa on kuitenkin opiskellut korkeakoulussa.

Yksi pitkän linjan toimittaja sanoi oppineensa journalismin kadulla - ja ollessaan kirjeenvaihtajana 27 vuotta. Svenska Social- och Kommunal Högskolan sai jäädä. Tiedotusopin laudaturin tehneestä, taloustieteitä ja johtamistakin opiskelleesta lisensiaatista, kahden aineen logonomista ja ASLA-Fulbright-stipendiaatista tuli yliopiston lehtori, yleläinen toimittaja ja päällikkö - ja Kansallisoopperan pääjohtaja.

Tuotteliaaksi rikoskirjailijaksi päätynyt toimittaja ja kustantamon omistaja kertoi käyneensä kansakoulun, keskikoulun, autoalan ammattikoulun ja Laajasalon opiston lehdistö- ja tiedotusopin kurssin. Lisäksi hän suoritti mainosalan tutkinnon Markkinointi-instituutissa.

Sosiologia ja politiikka eri kulmilta katsottuna olivat kyselyyni vastanneiden suosituimmat aineet. Myös historiaa, kansantaloustiedettä, psykologiaa, kasvatustiedettä, mediakulttuuria, markkinointia, graafista suunnittelua, puheoppia, naistutkimusta, filosofiaa ja tietojenkäsittelytiedettä oli opiskeltu. Joukossa oli myös merkonomi ja kulttuurisihteeri.

Kuka saa kuulua liittoon?

Jos koulutus ei välttämättä ole ammattilaisuuden tae, mikä sitten on? Toimittajan ammattinimike ei ole millään tavalla suojeltu tai säännelty, kuten vaikkapa psykologin tai lääkärin. Journalistiliitto ottaa sääntöjensä mukaan jäsenekseen henkilön, ”jonka työ sisältää olennaisena osana journalistisia elementtejä, ja jonka työ on ammattimaista ja tuottaa siis taloudellista tulosta”. Renny Jokelin ei pidä esimerkiksi bloggaajia journalisteina - tai ketään muutakaan alun perin aivan muuta ammattia harjoittanutta, joka ”johonkin kirjoittelee, kuvaa jonkinlaisia nettivideoita, perustaa omia ”journalistisia” verkkopalveluitaan, jne.” Heitä ei pitäisi hänen mukaansa lainkaan hyväksyä journalistiliiton jäseniksi. Jokelin erottaisi liitosta myös ne, jotka vaihtavat ammattia johonkin muuhun. Alan opiskelijat pääsevät nykyään automaattisesti liiton jäseniksi, mutta heidät erotetaan, elleivät he vuoden sisällä ole työllistyneet alalle. Alalla vähintään kolme vuotta toiminut työtön journalisti on kuitenkin liiton silmissä edelleen journalisti ansiosidonnaisen työttömyystuen päättymisen jälkeenkin.

Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen vastasi Jokelinin kritiikkiin muistuttamalla, että journalismi esiintyy nykyään eri muodossa ja eri julkaisualustoilla kuin ennen. Sitä myös tekevät nykyään muutkin toimijat kuin perinteiset tiedotusvälineet. Ja toki: suurin osa perinteisistäkin tiedotusvälineistä on poliittisten puolueiden, kaupallisten toimijoiden tai yksityisten mesenaattien perustamia tai rahoittamia. Vain Yle on lähtökohtaisesti valtiollinen, koko kansan puolesta puolueettomasti totuutta etsivä mediatalo. Politiikka toki senkin toimintaan vaikuttaa hallintoneuvoston kautta.

Journalismin riippumattomuus on aina ollut asia, jota on tietoisesti pitänyt pitää mielessä niin arkisessa toimittajan työssä kuin suuremmissakin mediatalon strategisissa linjauksissa. Erilaisten agendojen vastustaminen ja kriittinen tarkastelu on sisäänrakennettu journalismiin - jolla on ollut aina vahvojakin intressejä omaavia rahoittajia.

Journalistiliitossa on pitkään ollut muitakin media-alan ammattilaisia kuin toimittajia: kuvaajia, graafikoita, editoijia, kuvaussihteereitä, kääntäjiä, journalismin opettajia ja monien muiden ammattinimikkeiden haltijoita. Ammattiliitto haluaa Niemisen mukaan valvoa alan toimijoiden etua laajemmin erilaisilla media-alustoilla suitsiakseen halpamarkkinoiden syntyä. Amatöörin ja ammattilaisen juttupalkkio saattaa olla monissa medioissa aivan sama: hävyttömän pieni.

Kerran kuvaussihteeri, aina kuvaussihteeri?

Media-ala on suosittu ja hyvin kilpailtu ala. Nykykuluttajat eivät välttämättä ajattele, onko hänelle kiinnostavaa sisältöä tarjoamassa teeseitse-tubettaja vai ansioitunut journalisti. Kysyttäessä median kuluttaja varmasti kuitenkin osaa erottaa chat-juontajan asiaohjelman toimittajasta. Toki niinkin voi olla, että chat-juontajasta on myöhemmin tullut asiaohjelman toimittaja. Tai toisinpäin: somen livestreameissa myös asiaohjelman toimittaja seuraa välillä katsojien kommentteja ja vastaa niihin, ihan kuin chat-juontaja. En nyt arvota kumpaakaan työtä tässä.

Yllättävän usein olen kuullut ammattilaisten kuvailevan kollegaa siitä lähtökohdasta, mistä he ovat tulleet alalle vuosikausia sitten. Kerran kuvaussihteeri, aina kuvaussihteeri, olipa nykyinen pesti kuinka korkealla media-alan hierarkiassa tahansa, tai vaikka olisi käytännössä tehnyt toimittajan työtä koko työuransa. Toisten ammatillisia saavutuksia ja kehittymistä eivät kaikki kestä tunnustaa. Usein se kertookin omasta pysähtyneisyydestä tai luutuneista käsityksistä.

Toimittajien ammattikunnan identiteettiä on selvästi vahvistettava. Sitä ei kuitenkaan mielestäni tehdä sillä, että rakennetaan raja-aitoja, joiden perusteet ovat lähtökohtaisesti hataria. Koulutus ei tee toimittajaa, tausta ei tee toimittajaa, ei välttämättä myöskään se, saako siitä riittävän elannon. Ei julkkisstatus tai edes se, kuuluuko johonkin liittoon. Uskottava, taustoitettu, tarkistettu ja hyvin kerrottu sisältö tekee.

Eettinen, intohimoinen osaaja

Paula Sallinen kiteyttää ammatillisen toimittajuuden eettisen osaamiseen: ”Ammattimainen toimittaja sitoutuu esimerkiksi Journalistin ohjeisiin ja totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen yleisölle.”

Jos ei ole utelias, periksiantamaton ja jatkuvasti valmis oppimaan, laadukasta journalistista sisältöä ei kykene tuottamaan. Useammankin alan koulutus auttaa tässä asiassa paljon: opiskellessa oppii oppimaan. Toimittajan ammatti-identiteetti muodostuukin juuri tästä: tinkimättömästä halusta löytää, ymmärtää ja kertoa totuus mahdollisimman puolueettomasti ja selkeästi vallanpitäjiä - jopa ruokkivaa kättä - pelkäämättä.

”Pitää olla reilu, rehti, reipas ja rehellinen”, sanoi yhtenä Ekoisti-työryhmän jäsenenä vuonna 1995 Lumilapio-palkinnon saanut Ylen politiikan toimituksen esimies Ari Hakahuhta. ”Hyvä toimittaja tekee työnsä intohimolla ja aina mahdollisimman hyvin. Pitää olla luotettava sekä yleisölle että lähteilleen.” Hakahuhta kävi ottamassa vauhtia työuralleen Tampereen yliopiston tiedotusopin, sosiologian ja valtio-opin opinnoista ja jäi toimittajan työpaikan saatuaan sille tielleen.

Saman palkitun Ekoisti-tiimin jäsen, Kansallisoopperan pääjohtaja Päivi Kärkkäinen liputtaa laajan koulutuksen puolesta, mutta muistuttaa, että tärkeintä hyvän toimittajan ominaispiirrettä, uteliaisuutta, ei voi opettaa. ”Kun katsoi Ajankohtaisen kakkosen hautajaisissa sitä tähtitoimittajien kaartia, niin kaikille heille oli ominaista kyseenalaistamisen taito ja kiinnostus elämää kohtaan”, hän sanoi. Ekoisti-toimitus sai palkintonsa pyykinpesuainemarkkinoiden kilpailua käsittelevästä jutusta Pesuainetesti OMO-Ariel: Pesee niin hyvin, että vaate haurastuu. Kolmantena Ekoisti-toimittajien tiimissä oli pitkän työuransa varrella toimittaja-, tuottaja-, johtaja- ja opettajakoulutuksen saanut yhteiskuntatieteiden maisteri ja Ylen Lasten ja Nuorten ohjelmien päällikkö Teija Rantala.

Uskottava toimittaja ja media-alan ammattilainen tarkistaa kertomuksensa päähenkilön tekemiset useista riippumattomista lähteistä, tutustuen töihin itse perusteellisesti ja muodostaen siitä mahdollisimman puolueettoman käsityksen ilman omaa henkilökohtaista agendaa. Sehän on sisäänrakennettu juttu. Journalistille. Journalisti ei ole juoruilija.

Joutsan seudun toimittajalla Janne Airaksisella jäivät journalistiikan opinnot kesken kulttuurisihteerin koulutuksen jälkeen. Itse työ ei ole jäänyt kesken. Airaksinen sai palkintonsa vuonna 2009 paljastettuaan Joutsan kunnan suunnitellun osakekaupan salatut taustat.

”Lumilapio-palkinto tuli siitä, kun tarkistin lehden keskustelupalstalla olevan hyvin epämääräisen vihjeen loppuun saakka. Se olisi ollut kenen tahansa napattavissa. Toiset tarttuvat tällaisiin vihjeisiin, toiset eivät”, Airaksinen kertoi.

Rivitoimittajakin on hyvä toimittaja

On hyvä, jos omasta kyvykkyydestä saa tunnustusta erilaisilta raadeilta tai jos saa mahdollisimman paljon tykkäyksiä ja klikkauksia yleisöltä. Nämä eivät kuitenkaan ole ainoa asia ammatti-identiteetin luomisessa. Toimittajan oman omatunnon ja itsereflektointitaidon pitää olla herkkä ja realistinen. Pitää myös itse huomata ja tietää, tekeekö hyvää journalismia vai jotain muuta. Hyvä esimies tai muu rehellinen luottohenkilö on arvokas peili toimittajalle.

Rivitoimittajakin on hyvä toimittaja eikä kaikkien tarvitse olla julkkistoimittajia ollakseen ammattilaisia paikallaan. Kaikki media-alan työt eivät tule tehdyksi pelkkien palkittujen voimin.

Olen kevään 2016 ajan työvaihdossa Yleisradiossa ja tv- ja verkkojournalismin lehtorin työtäni hoitaa entinen kollegani Ylestä. Menen hänen tilalleen kehittämään ohjelmia ja ammattilaisia. Kun kerroin työvaihdostani parille alalla toimivalle tuttavalleni kahvipöydässä, toinen heistä kysyi, mitä menen Yleen tekemään. Kerroin, että kotipesäni on HR, josta käsin teen kehitystyötä niin sisällöntuotannossa kuin henkilöstön urapoluilla. ”Ai, mä luulin, että sä olet toimittaja”, tokaisi hän. Vieressä istunut ilahtui: ”Valetoimittaja!” En jaksanut selittää enempää.

Kuva: Minna Kilpeläinen

Tämä teksti on alunperin julkaistu Metropolia Ammattikorkeakoulun Median maailma -blogissa 11.1.2016.