Kuka leikistä suuttuu?
Vuodenvaihteessa suomalainen somekansa viihtyi pikkutuhmien sanaväännösten äärellä facebook-tapahtumassa, jonka ideana oli blokata kirjojen nimistä kirjaimia ja keksiä uudelle nimelle uusi juonenkulku. Viatonta, hassua. Näiden kirjojen vuoksi ei kukaan kuolisi. Sillä löpö löpö löpö, onhan se muutenkin ihan höpö, joka leikistä suuttuu.
Ranskalaisen Charlie Hebdo -lehden pilapiirtäjistä viisi sai eilen surmansa, kun kolme ääri-islamistista terroristia koki naurun nöyryytykseksi. Nöyryytettynä kostoon kasvatettu mieli on arvaamaton ja turvautuu helposti väkivaltaan.
Nauru on usein julmaa huvia, vaikka kanssanaurajat eivät sitä useinkaan ihan niin pahana pidä. Kiusaaja, joka saa luokan nauramaan nolaamalla kaverin, saattaa olla koulun suosituin heebo. Stand up -komiikkaa tehdään usein kärventämällä jotakuta onnetonta yleisön joukosta.
Kun pilkan kohteella on riittävän kehittynyt itseironian kyky ja paksu nahka tai osaa muuten vain ulkoistaa olevansa vain väline yhteisessä hauskanpidossa, kaikki on ihan hyvin. Mutta jos nauru on nolannut pienestä pitäen, hyytää hymy helposti pakkasen puolelle. Eikä kaikki huumori oikeasti olekaan hyvää huumoria.
Sillä on merkitystä, kenelle nauretaan ja miten. Komedia on tarinankerronnan lajina ollut lähtökohtaisesti ylemmässä asemassa olevien pilkkaa. Se on ollut sorrettujen ja köyhien keino puolustautua ylhäisön mielivaltaa vastaan. Kun ei ole voinut sanoa suoraan, on piirretty salaa kuninkaan kuville sarvia päähän. Tätä traditiota parhaat pilapiirtäjät ovat seuranneet näihin päiviin saakka. Niin Charlie Hebdonkin piirtäjät.
BBC kuvailee Charlie Hebdoa julkaisuksi, jossa kaikkia valtaapitäviä ja ääri-ilmiöitä on pilkattu tasapuolisesti. Piirtäjät eivät ole säästäneet sen enempää paavia tai pankkiireja kuin omaa presidenttiäänkään. Presidentti De Gaullen kuolemalle naureskelu laittoi Charlie Hebdoa edeltäneen Hara-Kiri -lehden painokoneet kiinni 1970-luvulla, mutta samat piirtäjät jatkoivat työtään uudessa lehdessä.
Pilapiirtäjät tietävät tekevänsä jonkinlaista harakiriä päivittäin. Heikompia puolustaakseen he tallovat isokenkäisten herkkiä varpaita tahallaan ja tarkoituksella, vaikka valtaapitävillä - tai vallan ottaneilla - on oikeita aseita ja jopa laki keinona lopettaa toiminta. Myös Suomessa jumalanpilkka on rikosnimike, mutta meillä pilkkalauluista ei ole tuomioita annettu. Meillä on naurettu omille yhteisessä ymmärryksessä.
Miksi jumalanpilkka sitten ylipäätään on kriminalisoitu? Syynä voi olla yritys estää suurempia sotia leimahtamasta. Maailmassa on oikeasti niitä, jotka suuttuvat leikistä kammottavin seurauksin. Jos tarkoituksena on koettaa pitää uskontojen murenevaa ulkokuorta kasassa, saa pilailija kyllä rauhassa kävellä punaisia päin.
Myös Pohjois-Koreaa johtaa mies, jolle ei saa nauraa. Ennen joulua Kim Jong-un pyrki estämään amerikkalaisen Interview-elokuvan esittämisen, koska piti sitä uhkaavana. Elokuvan ytimessä on Kim Jong-Unin salamurhayritys, joka tarinassa onnistuukin. Itse elokuva on melkoisen mauton, mutta keskittyy enemmän amerikkalaisten toimittajahahmojen omaan kohellukseen. Koston keinot olivat internet-ajan mukaiset. Guardians of Peace -niminen hakkeriryhmä teki laajan tietomurron elokuvan tuottaneeseen Sony Pictures -yhtiöön Kim Jong-unia puolustaakseen. Ruumiita ei sentään tullut.
Kim Jong-un on hemmoteltu ja omassa kuplassaan elävä, narsistisesti jonkun verran häiriintynyt diktaattori, jonka edessä nauretaan ja itketään vain käskystä. Päitä putoaa herkästi. Olivatko ”rauhan puolustajat” sitten oikeasti rauhan asialla yrittäessään estää isomman sodan? Emme voi tietää. Verkkolehti Voxin toimittaja Max Fisher arvioi, että Interview-kohu satoi lopulta Pohjois-Korean laariin, sillä Kim Jong-un sai enemmän huomiota kuin oikeasti ansaitsi. Pikkupoika otettiin suuressa maailmassa todesta.
Georges Wolinskista, Jean "Cabu" Cabout´sta, Stéphane "Charb" Charbonnierista, Bernard "Tignous" Verlhacista ja Philippe "Honoré" Honorésta tuli pilailun ja sananvapauden marttyyreitä. Jeesuksiksi he eivät ehkä halunneet. Facebookissa harrastamani hieman vinksahtaneen kirjallisen aivojumpan tuloksena silmäni näkevät Je suis Charles -sloganin nyt kuitenkin Jesus Charlesina. Toisille se on pilkkaa, toisille kunnianosoitus.