Tapahtumasta toiseen

July 26, 2013

 ”Jos jottain järjestettään, niin sinne on mentävä”, tokaisee edelleen kotipaikkakunnallamme asuva koulukaveri, kun kyselen, osallistuuko hän kylämme tapahtumiin pitkin vuotta. Hän oli juuri käynyt aurinkoisena, mutta viileänä kesäiltana hytisemässä Sotkamon Sykkeessä - ja ihastelemassa varsinkin Nightwishia, joka heitti Sotkamossa viimeisen kotimaan keikkansa kahteen vuoteen. Kaverini oli varmistanut pääsynsä ostamalla lipun jo jouluna. Tulkoon kesällä vaikka akkoja taivaalta.

 

Juha Iso-Aho kysyy verkkokirjassaan Tapahtumatuotannon palapeli (HUMAK, 2011), miksi ylipäätään tarvitsemme tapahtumia. Vastaus on ilmeinen: niin on ollut aina. Leirinuotiot, you know. Kun matkustan jokakesäiselle visiitilleni Kainuuseen, mietin tyytyväisenä, kuinka monipuolista tekemistä Nälkämaa kävijälleen tarjoaakaan. On musiikkitapahtumia laidasta laitaan, Runoviikko, Suunnistuksen MM-kisat ja Sotkamon Jymyn pesäpallo-otteluita. Ympäri vuoden toimivat urheilu- ja puuhamaat, tanssilavat ja teemapolut niin ulkona kuin sisällä vetävät väkeä. Jokaiselle on tarjolla jotakin. Ei tule tylsää.

 

Jos lomalla haluaa tehdä jotakin yhdessä perheen kanssa, on kotitöiden lisäksi aloitettava uusi yhteinen harrastus tai mentävä kyläjuhlille. Kyläjuhlana vasta pari vuotta sitten aloittanut ja nopeasti kaksipäiväiseksi festivaaliksi kasvanut Sotkamon Syke tarjosi toisena iltanaan Nightwishin lisäksi Johanna Kurkelaa - ja Eläkeläisiä ja Humpanpimputtajia. Tarjottimella oli siis antia kaikkiruokaisille tai isomman perheen yhteisessä pöydässä jaettavaksi. Kuten hyviin tapoihin kuuluu, pöydästä ei poistuta ennen kuin kaikki ovat syöneet. Julkisen liikenteen puuttuessa juhliin ei välttämättä ollut helppo tulla tai sieltä poistua juuri oman lempiartistin esityksen ajaksi, joten siskon tai äidin kohokohta oli myös kuunneltava. Jos paikalle eksyi esimerkiksi Nightwishin tosifani, hän saattoi ihmetellä lämppäreitä, mutta ehkä hän meni ostamaan muuta ruokaa ja juomaa sillä välin.

 

Kun maailmanluokan kokoonpanoja tarjotaan, toivoo järjestäjien myös saavan ainakin omansa pois. Tunnetuimmat ja pisimpään elävät tapahtumat ja festivaalit ovat tavallisimmin profiloituneet selkeästi johonkin lajiin tai genreen. Yleisö on suhteellisen vakiintunutta ja budjetti pysyy usemmiten ennakoituna. Toivoisin kuitenkin tilkkutäkkimäisille kyläjuhlille myös hyvää tulevaisuutta.

 

”Tapahtumat tekevät asioita, joita muut eivät tee ja tekevät niitä tavoilla, jotka saavat aikaan toisenlaisia vaikutuksia kuin mitkään muut toiminnot”, sanoo Juha Iso-Aho kirjassaan.

 

Suomalaisille kulttuurifestivaaleille ja -tapahtumille on Juha Iso-Ahon mukaan tyypillistä, että pienillä maalaispaikkakunnilla tarjotaan sellaista kulttuuriantia, jonka varsinainen yleisö on suurissa kaupungeissa. Kuhmon kamarimusiikki ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat näistä hyviä esimerkkejä. Pori Jazz on nykyään tunnettu paitsi laadukkaasta musiikkitarjonnastaan, myös oheistapahtumista, kuten SuomiAreenasta. Pori Jazzista onkin kehkeytynyt poliitikkojen ja lobbareiden oma kyläjuhla. Onhan se mukava tavata jossain muualla kuin Eduskuntatalolla.

 

 

Oikea festivaalikävijä tulee nauttimaan lempilajistaan pitkän matkan takaa useammaksi päiväksi. Paikkakunnalla asuvan rooli on tavallisimmin talkoolaisen rooli. Moni paikkakuntalainen matkustaa festivaalin ajaksi jopa muualle ja antaa asuntonsa kesävieraiden vuokrattavaksi.

 

Festaritalkoolaisen osa on parhaimmillaan kuin elokuvaintoilijalla leffateatterin lipunmyyjänä. Roudarin ja näyttämömiehen näkökulmasta veri lattialla ja koivut katossa voivat tosin herättää pientä hämmennystä, ellei kyseistä esitystä ole sitten kuitenkaan ehtinyt katsoa. Tai vaikka olisi. Jos talkoolaisia on vähän, voivat esitykset jäädä paikasta toiseen juoksemisen takia näkemättä - usein ainakin alut ja loput. Parkkipaikalla näkee, saavatko kesäparran kasvattaneet ja hellemekoissa palelevat julkkikset autonsa parkattua siistiin riviin. Talkoolaisena tuntee joka tapauksessa olevansa tarvittu ja oikealla asialla. Vieraita varten tehdään kaikki, mitä vain voidaan. Eihän niitä vieraita ihan joka päivä käy.

 

Olin itse nuorena innokas teatterin harrastaja ja kesäni kuluivat Nuorisoseuran kesäteatterissa Naapurivaaralla. Samalla, kun me näyttelijät vaihdoimme vaatteita näyttämön alla, talkoolaiset kiikuttivat pullaa ja kahvia väliajalla myytäväksi. Huidoimme yhdessä niitä itikoita, joihin Off ei auttanut. Talvisin osallistuin joko esiintyjänä, talkoolaisena tai yleisönä lähes kaikkiin tapahtumiin, mitä kotipaikkakunnalla oli - juurikin samasta syystä kuin koulukaverini edelleen. Parempi, että tapahtui jotain kuin ettei olisi tapahtunut mitään.

 

Opiskelujen ja työn vietyä muualle nautin ammattilaisteattereista. Katsojana mietin ehkä minuutin verran, miltä siellä lavan takana tuntuu. Muuten annoin katsomiselämyksen viedä. Kesälomalla pääsin silloin tällöin nauttimaan myös Kajaanin Runoviikosta. Ajankohdalla oli erityinen merkitys, sillä isäni syntymäpäivä oli sama kuin Eino Leinon.

 

Olen käynyt kulttuuritapahtumissa kovinkin paljon myös työn puolesta, tehtävänäni analysoida ja kuvata tekemisen tapoja. Välillä on kuitenkin ollut aikoja, jolloin paikallaan oleminen ja kodin asioihin keskittyminen on ollut tärkeämpää kuin ympärillä olevat tapahtumat. Vaikka asun keskellä Helsinkiä, käyn tarjontaan ja käytettävissä olevaan aikaani nähden todella harvoin missään tapahtumissa. Olen erilaisista syistä jättänyt suurtenkin tähtien konsertteja väliin - jopa vaikka olen ostanut lipun! Kotipaikkakunnan tapahtumat ovat myös kokonaan jääneet vaille huomiota.

 

Tänä kesänä muistin jälleen tuon tutun lauseen: ”Jos jottain järjestettään, niin sinne on mentävä.” Tunnustan nyt, etten ollut aiemmin käynyt Kuhmon kamarimusiikissa. Nyt tämä aukko sivistyksessä oli siis ehdottomasti aika täyttää. RSO:n Musiikkitalolla esittämät konsertit olivat osoittaneet, että livenä nautitulla klassisella musiikilla on oikeaan kohtaan osuessaan kyynelkanavia avaava vaikutus. Noinkohan tällä kertaa kävisi? Pääsin mukaan kahteen konserttiin.

 

Jonkun kamarimusiikille vihkiytyneen ja itsekin klassista musiikkia harrastavan mielestä Viehkeyden aika -nimiseen konserttiin kootut Stravinskyn Haltijattaren suudelma, Tšaikovskin Sarabande oopperasta Patarouva tai Pendereckin barokkikappaleet voivat olla perus-Schaißea, mutta varsinkin Sarabande kirvoitti Kuhmon kirkon parvella kyllä kyyneleet. Peili peilissä -konsertti oli puolestaan nimensä mukainen labyrintti, jossa viisi eri isää (Tšaikovski, Liszt, Pärt, Chabrier ja Sinatra) oli heittänyt mausteensa Tristan ja Isolde -oopperan partituuriin. Sinatran / Tšaikovskin Moon Love oli peilikuva, joka viihteellisyydessään ja esittäjiensä letkeissä käsissä kolahti lopulta kuitenkin kauniimmin. Saatan olla dummy klassisen musiikin ja varmasti monen muunkin taiteen lajin suhteen, mutta tunnistan kyllä kun esiintyjä nauttii. Kun lettipäinen mieslaulaja astui Sinatran kenkiin ja tanssitti välisoiton aikana pianistia niin, että hän juuri ja juuri ehti takaisin omille nuoteilleen, olin tyytyväinen festarituristi.

Please reload

Asiasanat

© 2023 by The Book Lover. Proudly created with Wix.com

  • Black Facebook Icon
  • Black Twitter Icon
  • Black Instagram Icon