Kunnian kukko laulaa

Jokavuotiseen tapaan vuoden alussa palkitaan elokuvamaailman huippuja. Seuratuimmat ovat tietenkin Hollywoodin tähdet, mutta toki kaikissa pienissäkin piireissä halutaan palkita hyviä tekijöitä. Pääosassa ovat näyttelijät, ne, jotka näemme valkokankaalla.

Elokuva on tiimityötä. Tiimin vetäjä on ohjaaja, joka useimmiten myös edustaa elokuvaa julkisuudessa. Tavallisesti peesissä on päänäyttelijöiden lisäksi myös tuottaja. Elokuvan varsinaisen tekijän mielestä tuottaja saattaa tuntua tyypiltä, joka on tuskaillut elokuvan myynnin kanssa, pihistelee matkan varrella rahan kanssa, käy välillä kritisoimassa tekemistä ja kuittaa sitten lopuksi kunnian palkintogaaloissa. Ja vielä ison osan tuotoista, sopimusten mukaan tietenkin.

80-90 % edustustilaisuuksista menee ohi siten, että muita tiimin jäseniä (tai "henkilökuntaa", "työntekijöitä") ei mainita ollenkaan, vaikka heillä olisi suurikin taiteellinen (tai sisällöllinen tai tekninen) osavastuu teoksesta. Palkkansa he ovat toki saaneet. Usein jopa varsin niukan, mutta kuitenkin.

Kirjailija, esitysmuotoilun asiantuntija ja yliopiston opettaja Garr Reynolds kirjoittaa blogissaan Presentation Zen siitä, kuinka todellinen salaisuus elokuvan syntymisessä on leikkaaminen, editointi. Reynolds kertoo ohjaajien ja tuottajien ymmärtävän, kuinka ratkaiseva merkitys leikkaajalla on elokuvan teossa. Silti harva tuntee montakaan merkittävää leikkaajaa elokuvamaailmasta. Se on sääli.

Hyvä tarina vakuuttaa

Ennen kuin päästään leikkaamaan, ohjaajan on kuitenkin täytynyt tehdä myös monen monta muuta työvaihetta erilaisten ammattilaisten kanssa. Elokuva ei synny ilman ideaa, aihetta, tarinaa. Tarinan kirjoittaja voi olla ohjaaja, mutta isommissa tuotannoissa se on useinkin syntynyt käsikirjoittajankynästä.

Iina Kuustonen kiitteli parhaan naisnäyttelijän Venlan saatuaan käsikirjoittaja Mikko Pöllää, jonka havainnosta tv-sarja Helsingin herra sai alkunsa. Pöllä oli kiinnittänyt eräänä aamuna rautatieasemalla huomiota pitkään, vaaleaan naiseen, joka lauloi aariaa aseman edustalla. Kukaan muu ei kiinnittänyt huomiota laulajaan paitsi laitapuolen kulkija, joka istui kivetyksellä muovipusseineen. Hänen poskillaan valuivat kyyneleet. Kuustonen kiitteli Pöllää tästä havainnosta, sillä ilman sitä hän ei olisi ollut palkintogaalassa pokkaamassa Venlaansa. Vaikka hän ei ollutkaan pitkä. Pöllä teki ohjaajien, Aleksi Salmenperän ja Anders Engströmin, kanssa elokuvan castingin.

Jokainen tarina haluaa tulla esitetyksi ja kuulluksi. Elokuvamaailmassa tämä varmistetaan esittelemällä se rahoittajalle ja tilaajalle. Ohjelmaa voidaan pitchata rahoittajille useammassakin vaiheessa. Tuottaja on silloin ohjaajan paras kaveri. Tuottaja voi olla myös rahoittaja, mutta hän on useimmiten se, joka etsii elokuvalle rahoituksen ja julkaisukanavan. Hän mahdollistaa elokuvan syntymisen ja pitää siitä huolta läpi koko prosessin. Taustalla.

Ellei tarinan ydin ja sen toteutustapa ole vielä täysin selvinnyt ohjaajalle ja käsikirjoittajalle, tuottaja puristaa (ei, sparraa) heistä esille synopsiksen, jossa perusidea esitellään. Tässä vaiheessa ohjaajalla pitäisi olla tiedossa jo koko tarina, tapa, millä se esitetään sekä sen kertomiseen tarvittavat tekijät. Niin päähenkilöt kuin tekijätiimikin pitää olla alustavasti tiedossa. Hänellä pitää olla perustelut sille, miksi juuri tämä tarina pitää kertoa, ja juuri tällä tavalla. Näitä ajatuksia ohjaaja viilaa tuottajan kanssa, jotta synopsis vakuuttaisi tilaajan.

Kameran takana

Kun tilaaja on ojentanut tuottajalle kättä sopimuksen merkiksi, pääsevät muut lopputeksteissä vilahtelevat tekijät hommiin. Heitä onkin syytä luetella.

Tuottaja on buukkaa tekijät töihin tuotantopäällikön kanssa. Ohjaajalla on usein luottokuvaaja jaäänisuunnittelija. Hän etsii elokuvalleen sopivia ympäristöjä ja rakentaa miljöitä lavastajan kanssa. Näyttelijöille on suunniteltava juuri oikea puvustus. Kammata ja meikatakin pitäisi, vaikka lopputuloksen on tarkoituskin näyttää kanan takapuolelta. Ellei ohjaajalla ole tarjota ehdotusta kaikista näitä tekijöistä, tuottaja etsii kyseiset henkilöt.

Kuvauksissa pitää varmistaa, että valoa riittää, ja jos sitä ei ole luonnostaan, sitä luodaanvalaisijoiden ja grippien kanssa. Gripit ovat niitä, joita teatterin maailmassa kutsutaan näyttämömiehiksi. He rakentavat lavasteita ja vetävät sähköpiuhaa. Huolehtivat, että kaikki toimii teknisesti. Studiotuotannoissa he toimivat käyttömestareiden kanssa yhteistyössä.

Järjestäjä ja ohjelma-/tuotantoassistentti pitävät huolen, että kaikki lavastajan suunnittelemat tavarat ovat oikealla paikallaan juuri silloin, kun pitää. Runnerina tuotantoassistentti voi ottaa jopa juoksuaskeleen asetellakseen kaiken kohdalleen juuri kameramiehen kääntäessä, tarkentaessa ja zoomatessa kameraa pääkuvaajan suunnitelman mukaiseen suuntaan. Äänimies ja puomittajatallentavat äänet sillä tavalla kuin äänisuunnittelija on sen tarkoittanut.

Tuottaja pitää assistentteineen huolta koko prosessin kulusta. Kuvauksissa kuvaussihteerivarmistaa, että pysytään aikataulussa ja otetaan juuri ne kuvat juuri sillä tavalla ja sisällöllä, mitkä jatkuvuuden kannalta täytyy ottaa. Näistä on pidettävä tarkkaan huolta. Ja näitähän ei tietysti voi tietää etukäteen, ellei tarinan kuvausta ole suunniteltu. Apulaisohjaaja pitää näyttelijät ajan tasalla ja asettelee joukot lähtöasemiin. Ohjaaja komentaa action ja cut.

Jos elokuvassa eletään virtuaalimaailmassa, graafikot, animaattorit ja erilaisten ääniefektien tekijätovat niitä keskeisimpiä velhoja.

Suuren rahan tuotannoissa kaikkia edellä mainittuja sekä vielä muita tehtäviä hoitavat eri henkilöt. Toki elokuvia tehdään pienelläkin joukolla, ja niin, että yksi ihminen venyy moneksi. Olennaista elokuvan yhtenäisyyden kannalta on kuitenkin se, että jokainen tekijä tietää paitsi omat, myös muiden tekijöiden työt. On tunnettava koko biisin partituuri ja se, mitä soitinta kukin ja missäkin kohtaa soittaa. Valitettavasti näin ei aina käy. Silloin ei synny myöskään arvostusta kaikkia tekijöitä kohtaan.

Alku, keskikohta ja loppu

Palataan vielä siihen tarinaan. Kurt Vonnegut pelkistää asian muutamalla viivan vedolla luentopätkässään Shapes of Stories. Ja yksinkertaistahan se on - kun sen osaa.

Tarinan muotoilu käsikirjoitukseksi on itsestään selvää fiktioissa, mutta dokumenteissa monet tekijätkään eivät käsikirjoittamiseen erityisesti usko. On tekijöitä, jotka vannovat perinteisen cinema veriten, totuuselokuvan, nimiin, ja haluavat seurata todellisuutta puuttumatta siihen. Dokumentin tekijälläkin täytyy kuitenkin kuvaamaan lähtiessään olla mielessä idea siitä, mitä hän haluaa tutkia, kysyä ja havainnoida. Dokumentaristi ei voi olla vaikuttamatta kohteeseensa, sillä hän päättää, mitä hän katsoo, kuinka tarkkaan ja kuinka kauan.

Havainto on jokaisen tarinankertojan ensimmäinen pilke silmäkulmassa. Sen pohjalta syntyy tekijän aiemmista tiedoista ja kokemuksista riippuen jonkinlainen hypoteesi, joka tekijän on välittömästi kyseenalaistettava tutkimalla aihetta lisää. On etsittävä päähenkilöitä, sivuhenkilöitä, paikkoja ja toimintoja ja katsottava, missä se tarina piilee. Kuka haluaa jotakin, mitä esteitä hänen tiellään on ja kuinka hän esteensä voittaa. Mikä on tarinan alku, keskikohta ja loppu. Mahdollisesti.

Ennakkotutkimus on jokaiselle dokumentaristille välttämätön elokuvan tekemisen vaihe. Ennen tätä ei synny synopsista, sitä tärkeää paperia, jolla elokuva myydään niille jo mainituille rahoittajille. Tekijän täytyy hurmata kumppani, joka lähtee kantamaan lasta.

Dokumentinkin käsikirjoituksia on monta. Synopsiksen jälkeen tehdään treatment, kohtausluettelo, sekä varsinainen käsikirjoitus, jossa on mukana kaikki kuvaan ja ääneen liittyvä tieto. Kuvausta varten tarvitaan oma käsikirjoitus, storyboard, joka esittelee sarjakuvamaisin kuvin, millaisista kuvista tarina muodostuu. Niin, kyllä, myös storyboard on dokumenttia varten tehtävissä, vaikka se paikan päällä muuttuisikin vielä moneen kertaan. Tämä tehdään ennakkotutkimuksen pohjalta.

Kaikki nämä suunnitelmat pitää olla tehtynä ennen kuvausta. Kuvausten aikana suunnitelmat menevät tietysti mönkään ja muuttuvat. Niin on tarkoituskin. Uusia oivalluksia syntyy niin ohjaajan kuin kuvaajankin havaitessa kohteestaan jälleen jotain uutta ja vielä merkittävämpää. Kuvaaja ja ohjaaja tarkentavat katsetta koko ajan - ja osaavat myös nostaa katseensa sieltä luupin takaa reagoidakseen muutoksiin. Hyvin valmistautunut osaa yllättyä. Ja siten, ettei akku lopu juuri, kun jotain mielenkiintoista alkaa tapahtua. Kuvauksen jälkeen, jotta elokuvan leikkaaja tietää editointipöydällänsä, mitä tarinaa hän lähtee kertomaan, täytyy hänen kuulla koko varrella läpikäyty ajatteluprosessi. Alkuperäisistä kysymyksistä lähtien. Häntä varten pitää olla olemassa kohtausluettelo, josta kokonaisuudesta voidaan tehdä jonkinlainen alustava runko. Leikkaajalle voi toki kuvausten jälkeen heittää kasan materiaalia pakettiin taiottavaksi, mutta huomattavasti helpompaa leikaajan työ on, kun ohjaajalla on kuvausten jälkeen joku haju siitä, mitä ollaan kertomassa. Ainakin, jos leikkaajan on tarkoitus toimia ohjaajan kanssa yhteistyössä ja luoda yhteistä teosta. Kuten kuvaaja, leikkaaja on ohjaajan kanssakatsoja. Hän löytää, poimii ja karsii materiaalista juuri oikeat palaset oikeille kohdilleen ja luo kuvasta, äänestä ja erilaisista efekteistä taiteellisen kokonaisuuden.

Leikkaaja kertoo lauseet ja laittaa pilkut paikoilleen. Hän tarvitsee työssään yhteistyötä vielävärimäärittelijän ja äänen jälkikäsittelijän kanssa. Muusikon joskus jo ideaa hahmotellessa säveltämä teos saa paikkansa editissä. Kun elokuva on myös tuottajan mielestä valmis, hän pitää tarinan elävänä ja vie lapsen vanhempien sukulaisille näytille. Yleisö taputtaa ja tarina on kerrottu. Ja toivottavasti kerrotaan yhä uudestaan entistä laajemmille yleisöille. Tuottaja matkustaa usein vielä lapsi kainalossa, kun ohjaaja on jo kertomassa uutta tarinaa.

Kultaa ja kunniaa

Doc Point-festivaali antaa tänä vuonna Apollo-palkintonsa leikkaaja Tuula Mehtoselle ja näyttää sen kunniaksi hänen leikkaamiaan elokuvia. Tuula Mehtonen on myös jo useamman vuoden vetänyt dokumenttityöpajoja Burmassa. Näemme näitä töitä myös. Elokuvan hyväksi tehtävä työ on erityisen tärkeää siellä, missä muita keinoja ilmaista itseään ei välttämättä ole. Elokuva on voimauttava asia. On hienoa, että tässä työssä oppaana toimii yksi koko elokuvan tiimin kantavista voimista, se, jolla elokuvakerronta aivan varmasti täytyy olla kirkkaimmin hallussa.

Dokumentin voi tehdä vaikka vain yksi tekijä, tuottajasta leikkaajaan. Joskus tällainen valinta on itse tarinan kannalta paras ja jopa ainoa mahdollinen, mutta monesti yksinäinen puurtaja tarvitsee ainakin yhden kumppanin vierelleen. Tavallisesti tämä kaveri on tuottaja. Hän voi hankkia ohjaaja/käsikirjoittaja/kuvaaja/äänittäjä/lavastaja/pukija/meikkaaja/assistentti /järjestäjä/ käyttömestari/muusikko/leikkaajalle apua, jos hän uupuu matkalla. Työn sankari on toki työn sankari ja siitä on suotava suurin määrin myös gloriaa.

Jokainen tarinan kerrontaan osallistunut tekijä haluaa tulla huomatuksi ammattilaisena ja tarinan purjeisiin puhaltajana. Siihen heillä on täysi syy ja oikeus. Monissa gaaloissa tämä välillä jää, vaikkapa ajanpuutteen tai pystin hakijan jännityksen vuoksi. Saattaapa olla, ettei kunniaa saava edes tiedä kaikkien yhteistä työtä tehneiden olemassaolosta, vaikka "samalla alalla ollaan". Työtä tehdessä ja sen valmistuessa tiimiläisten kiittelyä ei kuitenkaan koskaan saa unohtaa. Päävastuu kiitoksista on tuottajalla ja ohjaajalla, mutta varsin paikallaan on, että tiimiläiset taputtavat selkään myös toisiaan. Siitä on mukava jatkaa juttuja.