Totuutta ja tehtävää

Veera Luoma-aho viritti 20.7. julkaistussa Helsingin Sanomien kolumnissa Totuuden suhteellisuus ja toimittajan työ jälleen pohtimaan, mikä medioista tulvivassa informaatiossa on totta ja mikä ei. Hän peräänkuulutti ainakin journalistien perustehtävän kunnollisen hoitamisen perään ja vaati, että jokainen, pienikin yksityiskohta täytyy jutussa olla totta, vaikka jutussa käytettäisiin kerronnan keinona draamaa ja fiktiota. Allekirjoitan Luoma-ahon kolumnin täysin. Journalistin perustehtävä on etsiä totuutta. Sitä, joka on ”tuolla jossain”. Läheskään aina se ei ole ihan helppoa. Ensimmäinen vastaantulija todennäköisesti huitoo kädellä johonkin suuntaan (pois itsestään): ”Se meni tuonne päin.” Arkaluontoisemmissa aiheissa haastateltavia on hankala löytää tai ainakin kertomaan aiheesta nimellään ja kasvoillaan. Joskus toivoisi, että käytössä olisivat FBI:n agentit, Sherlock Holmesit ja neiti Marplet. Ainakin jotkut Näkijät. Kun näitä ei ole, pitää kysyä tutkijalta. Hänkään ei välttämättä ole juuri tätä kysymystä tutkinut, vaan jotain aiheen vierestä. Jos tutkija – tai virkamies - on antanut medialle pikkusormensa, hän saattaa kuitenkin myöntyä arvaamaan jotain valistunutta. Toimittaja on tyytyväinen, koska jutun pitää olla heti valmis. Journalistit etsivät totuutta ja heidän sanaansa tavallisesti myös uskotaan. Lähteet voivat silti jäädä tarkistamatta ja näkökulmat asettamatta. Samat uutiset kiertävät uutistoimistosta ja mediasta toiseen, copy pastena. Samaan aikaan kirjailijoilta ja elokuvantekijöiltä kysellään, kuinka totta heidän tarinansa on. Joskus fiktio voi olla todempaa kuin tiede tai journalismi. Ja toisaalta, kuten eräs turvakoteihin liittyvää työtä tekevä ammattilainen minulle eilen lausahti: ”Todellisuus on tarua ihmeellisempää.” Kuinka siis kertoa tarinat saattamatta kokijoita vaaraan? Ja uskotaanko ilman naamallaan ja nimellään esiintyviä haastateltavia kerrotut jutut todeksi? Onko haastateltavien puuttuminen jutusta lähdesuojaa vai sepittelyn peittelyä? Toisaalta nimien ja muiden tunnistustietojen muuttaminen ovat myös esimerkiksi tieteessä arkipäivää. Näitä pähkinöitähän journalistit päivittäin pureksivat. Ainakin periaatteessa. Elleivät sitten jätä näitä työläämpiä juttuja kokonaan tekemättä, päälliköiden(kin) siunauksella. Juttukokonaisuus sosiaalisessa-, moni- ja transmediassa on sitten vielä ihan toinen juttu.

Smile, though ...

Fiktion ja faktan sekoittaminen on aina hieman vaarallista, joskin kerrontakeinona houkuttelevaa. Tunnetuimman kaaoksen tällä keinolla sai aikaan Orson Welles vuonna 1938 radiokuunnelmallaan Maailmojen sota. Teos perustui H.G.Wellsin samannimiseen, jo 30 vuotta aiemmin julkaistuun romaaniin, mutta eiväthän kuuntelijat sitä - ilmeisestikään - muistaneet. Ainakin he tempautuivat äärimmäisen taitavasti toteutettuun radioteokseen mukaan niin, että luulivat marsilaisten oikeasti hyökänneen Maahan. Brittiläinen digitaalisen median ja informaatioteknologian konsultti, Martin Belam, kysyy blogissaancurrybetdotnet, tuhoaako sosiaalinen media journalismin. Kysymys liittyy sosiaalisen median houkutukseen levittää valheellista tietoa nopeammin ja laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Twitterin aikakaudella pilaksi suunnitellut jutut voivat hetkessä leimahtaa totena ympäri maapallon, mutta niiden oikaiseminen voikin sitten olla hankalaa. Ansaan jääneet, onnettomat edelleen-twiittaajat voivat jopa joutua itse naurunalaiseksi, ja uusi ympäri maapallon kiertävä jutunaihe on valmis. Parhaat aprillipilat nousevat tuhkasta yhä uudelleen, niin kauan kuin on joku, joka ei ole kuullut tuota mahtavaa tarinaa ja jolle jutun mahdollisimman nopea kertominen on tärkeämpää kuin sen tarkistaminen. Belam käyttää esimerkkinä juttua kääpiön niellaisseesta virtahevosta ja meillä tällainen tarina voisi olla vaikkapa Ruokolahden leijonan tarina.

... olet piilokamerassa!

Kuten Belam kirjoittaa, sosiaalinen media ei itsessään tuhoa journalismia. Bloggaaminen ei tuhonnut journalismia sen kummemmin kuin juttujen oheen liitetyt keskustelupalstat, kansalaisjournalismi tai reality-ohjelmat. Aikoinaan on jopa mietitty, onko puhelimessa tehty haastattelu ja sen pohjalta kirjoitettu juttu totta, kun asiaa ei ole käyty varmistamassa paikan päällä. “It isn’t just lazy retweeting that social media encourages - but lazy story writing full stop”, Belam sanoo. Sisällön valinta, lähteiden tarkistaminen ja oivaltava synteesi tekee journalismista journalismia. Sosiaalinen media on hieno tapa löytää juttuaiheita ja haastateltavia ja jopa varmentaa niiden taustoja. Jos esimerkiksi matkan päällä tehtävää juttua varten halutaan kasvattaa yleisöä ja interaktiivisuutta, voi sosiaalisen median paikannuspalveluja ja vaikkapa EarthCamia käyttää hyväksi. Parhaimmillaan side ja luottamus matkan seuraajien ja journalistin välillä kasvaa.

Valhe, jonka toivoisi olevan totta

Hollantilaisen elokuvantekijän ja animaattorin, Floris Kaaykin, huhtikuussa 2012 päättynyt, mutta edelleen omaa elämäänsä elävä Human Birdwings –projekti oli transmediakokeilu, joka alunperinkin rakennettiin fiktiiviseksi, mutta joka onnistui vakuuttamaan sosiaalisen median ja jopa uutistoimistot. Kaayk esiintyi projektissa alter egonaan Jarno Smeetsinä, joka halusi lentää itse kehittämillään siivillä. Smeets postasi YouTubeen siipiensä rakentamiseen ja kokeiluun liittyviä videoita, keskusteli asiasta nettisivuillaan, facebookissa ja twitterissä ja teki itselleen LinkedIn –profiilin. Keskustelijoiden joukossa oli myös muutamia muita projektissa mukana olleita henkilöitä. Videoilla esiintyvät tiimiläiset olivat rooleissaan. Myös uutistoimistot kiinnostuivat Jarnosta ja halusivat haastatella häntä. Jopa Myytinmurtajat (MythBusters) halusivat tietää, mikä tämä tällainen ihmislintu on. Vaikka totuus alkoi muutamille tarkkasilmäisille katsojille paljastua viimeistään siinä vaiheessa, kun Floris Kaaykin animoimasta lentäjästä löytyi vastaava video netistä (Kaayk oli vaihtanut videoon vain kasvonsa), sai projekti edetä finaaliinsa ja onnistuneeseen lentoonsa asti. Joku katsoja oli huomannut virheen myös videon klaffivirheestä, jossa videon toisessa kuvassa näkyy yksi siiven osa ja toisessa ei. Lopulta Kaayk myönsi projektinsa hoaxiksi, huijaustarinaksi ja paljasti oikean nimensä ja koko projektinsa hollantilaisessa tv-ohjelmassa. Tämäkin uutinen levisi laajalle.

Niin, että onko? Enkeleitä?

Vaikka Enkeli-Elisan tapauksesta on puhuttu viime viikkoina jo paljon, en malta itsekään olla kommentoimasta sitä. Tapaus on jälleen poliisitutkinnassa, koska nyt on aihetta epäillä, että koulukiusaamisen vuoksi itsemurhan tehneen ”Elisan” tarinan kertova kirjailija Minttu Vettenterä sai valheelliseen tietoon perustuvan markkinoinnin avulla taloudellista hyötyä kirjastaan. Moni on tapauksesta närkästynyt alunperinkin siksi, että uskoi kirjailijan väitteeseen, että ”Elisan” isä on todella olemassa. Vettenterä sanoo edelleen tämän pitävän paikkansa, mutta epäilijöitä on tullut enemmän ja enemmän. Yhtenä perusteena huijaukseen on pidetty mm. tekstianalyysiä, jonka mukaan ”isän kirjeet” on kirjoittanut sama henkilö kuin muunkin tarinan. Toisaalta, samaa tekevät myös toimittajat tiivistäessään haastateltavien kommentteja omaan kertovaan tekstiinsä. Koko juttu kun ei muissa kuin kysymys-vastaus –tyyppisissä jutuissa voi koostua pelkistä sitaateista. Toimittaja ei kuitenkaan yleensä kirjoita samalle palstalle eri nimillä. Silloin, kun toimittajan nimeä ei mainita, voi tulla sekaannuksia. Mutta ei tosiaan ole yhtä eikä kahta, vaan melkoisen monta haastateltavaa, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä siihen, kuinka toimittaja on – ihan vilpittömässä tarkoituksessa - heidän sanomansa juttuunsa muotoillut. Toimittajat käyttävät myös yleisesti lähdesuojaa ja muuttavat tunnistetietoja tarpeen mukaan enemmän tai vähemmän, ettei lähteen tarvitsisi kärsiä enempää. Itse olen niitä, jotka ymmärsivät aluksi, että Elisa on ollut olemassa, mutta toisella nimellä. Hyvin pian facbook-sivuilta selvisi, että tarinaa kertoo laajemmin kirjailija, joka on käyttänyt materiaalinaan ”Elisan” vanhempien – tai ainakin isän – kertomia tuntemuksia aiheesta. Facebook-sivuilla käytiin vilkasta keskustelua ja huomasin heti kiusaamisesta johtuvan masennuksen olevan erittäin yleistä. Itsellänikin on aiheesta omakohtaista kokemusta. En yhtään ihmetellyt, etteikö useampikin lapsi tai nuori hautoisi tai jopa tekisi itsemurhaa kiusaamisen vuoksi. En niinkään kiinnittänyt huomiota siihen, kuka ja millä kokemuksella aiheesta puhui, sitä kun on käytännössä kymmenien, satojen ja tuhansien viestien ja tuntemattomien kirjoittajien sumasta aivan mahdotonta varmentaa. Eläydyin keskusteluun ja uskoin sen.

Skeptikko ampuu kovilla

Olin hieman yllättynyt, kun Enkeli-Elisan tarinasta aloitettiin poliisitutkinta. Koska suuren osan tarinasta tiedettiin jo alunperinkin olevan kirjailijan tekemää ja omasta mielestäni todennäköisesti jopa facebook-tarinoista yhdistelemää, en ajatellut sen syvällisemmin, kuinka tosi Elisan isä oli. Ehkäpä oikea keissi oli jo oikeusprosessissa, ehkäpä ei. Kyllähän toisen ihmisen kuoliaaksi kiusaaminen pitää rikoksena rangaista. Mutta itse asiassa en kuitenkaan ollut ajatellut sitä! Tietenkin niin minun kuin kaikkien muidenkin pitäisi olla aiheesta huolestunut ja toivoa, että perhe saisi oikeutta. Todellisten kiusaajien – niin ”Elisan” kuin kaikkien muidenkin kiusaajien – pitäisi ehdottomasti saada tuomionsa. Kaikkeen pahaan turtuneena en jaksanut kuitenkaan kohkata tästä asiasta. En ollut itse tekemässä juuri tästä asiasta juttua. Mutta nyt olen. Ja kohun keskellä onkin kirjailija, joka on saanut jonkin verran taloudellista hyötyä hieman vajaan 15 euron kappalehintaan myymistään kirjoista. No, parempi kuitenkin, että näin valtavan kohun esitaistelijana on kirjailija eikä kiusattu tai hänen perheensä itse. Mikä nyt siis tässä tapauksessa on pahempi synti, se, että nostetaan esille sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeä ilmiö vai se, ettei itsemurhaa tehnyttä tyttöä ja hänen vanhempiaan ehkä sittenkään ollut? Ei ainakaan tätä tyttöä, josta nyt tämä kirjailija kirjoittaa. Ei tullut rikosoikeudenkäyntiä, kiusaajien uhrit eivät saaneet kärsimyksilleen oikeutta. Ehkä, ainakaan vielä. Veera Luoma-aho tyrmistyi Enkeli-Elisan tapauksen totena ottaneen toimittajan selittelystä, kuinka hän oikeasti kuitenkin piti Enkeli-Elisan tapausta esimerkkinä (eikä siis - kuten tulkitsen - sen hänen mielestään tarvinnutkaan olla täyttä totta). Lankaan menemisen kannattaisi toki suoraan tunnustaa, eikä selitellä asiaa sen kummemmin. Tässä yhteydessä on kuitenkin pakko muistuttaa, että myös tieteen tekemisessä on suhteellisen yleistä luokitella (suuresta otannasta tietenkin) erilaisia esimerkkihahmoja, jotka edustavat tutkimuksen löydöksenä saatuja ulottuvuuksia. Näitäkin tutkimuksia me pidämme totena. Tapaustutkimuksissa henkilö- ja muut tunnistetiedot muutetaan ja tutkija voi olla kaikkien haastateltaviensa äänitorvi tekemänsä synteesin avulla. Näiden tutkimusten oikeita taustoja on helpompi todentaa oikeiksi kuin laajojen otantojen tutkimuksia. Valitettavan harvoin muut kuin tiede- tai kyseisen tutkimusalan erikoistoimittajat kuitenkaan lähtevät minkään julkaistujen tutkimusten todenperäisyyttä kaivelemaan. Sehän kun on jo tiedeyhteisön tehtävä.

Kenen totuutta kerrotaan - ja kenelle?

Monessa ristiriitatilanteessa hyökkäys on paras puolustus. Syyllinen kääntää mielellään katseen itsestään uhriin päin. Kuten raiskaustapauksissa, myös kiusaamistapauksessa syy vieritetään helposti myös uhrin niskoille. Voin vain äärimmäisen hartaasti toivoa, ettei tämä tapaus edelleenkin vaikeuta suurta ongelmaa kiusaamistapauksien todentamisessa. Valitettavan usein kiusaamista ei nimittäin uskota tapahtuneeksi ollenkaan. Rehtori ei ole nähnyt, opettajat eivät ole huomanneet, kiusaajat tekeytyvät kysyttäessä enkeleiksi ja kiusaajien vanhemmat raivostuvat. Kiusattu itse on miettinyt kaikki nämä vaihtoehdot ja niiden seuraukset eikä sitten välttämättä kerro asiasta kenellekään. Kärsimys jatkuu, joskus liian pitkään. Kiusaamisen seurauksena lähtee joskus myös henkiä, ennemmin tai myöhemmin. Äärimmäiset väkivallanteot tuntuvat seuraavan toistaan tekijöiden ottaessa mallia toisistaan. Eri medioilla on näissä aalloissa valitettavasti myös oma roolinsa. Journalisti voi myös valita, minkä tositarinan kertoo ja minkä jättää kertomatta. Lisää totuudesta journalismissa: Nieman Reports –lehden kesän 2012 numero, teemanumero aiheesta.