Sorvi 2009

Vuoden 2009 tekstit: - Karhuemon palvelukset - Tekemätön työ, maksamaton velka

Karhuemon palvelukset 29.12.2009

Tänä syksynä olen tuntenut itseni vanhaksi. Se johtuu iästä, ihan rehellisesti. Olen nimittäin todennut, että on tullut aika, jolloin työskentelen jo niin nuorten ihmisten kanssa, että he voisivat olla omia lapsiani. On ollut pakko tarkastella omaa rooliaan uudelleen.

En ikäni puolesta opettajana mahdu enää kaikille opiskelijoilleni opastavan kaverin tai isosiskon rooliin. Olen siis ajatellut, että on kasvettava vastuulliseen aikuisuuteen ja alettava käyttäytyä kuin vanhempi, mentori, kasvattaja. Se ei ole onnistunut ihan ilman kipuja. Olen jostakin syystä alkanut tuntea sympatiaa teini-ikäisten (miksei pienempienkin, uhma- tai murrosiässä olevien) lasten vanhempia kohtaan. Voin toki vain kuvitella, sillä itselläni ei ole lapsia.

Mitä opettaja sanoo opiskelijalle, joka vastustelee kurssin ydinasiaan liittyvän tehtävän edessä: "Onko pakko?"

Mitä äiti sanoo vitamiinin puutoksesta kärsivälle lapselle, joka kieltäytyy syömästä kalanmaksaöljyä?

Mitä opettaja sanoo opiskelijalle, joka haukkuu projektin tilaajan (ja opettajankin) tämän blogissa?

Mitä äiti sanoo teini-ikäiselle tyttärelle, jonka mielestä äiti on ihan tyhmä eikä ymmärrä mistään mitään?

Olen saanut pienen aavistuksen lapsen kasvatuksen kipupisteistä.

Olen aiemmin tässä blogissa kirjoittanut palautteen annosta ja siitä, miten mielelläni olen antanut positiivista palautetta ja korjaavaakin kannustavilla sanankäänteillä verhottuna. Olen toki edelleenkin sitä mieltä, että tällainen palaute ohjaa pehmeämmin oikeaan ja olen sellaistakin palautetta antanut, mutta olen jostakin syyystä tänä syksynä löytänyt itseni myös voimakkaasti kritisoimasta, vaatimasta työmoraalia ja paasaamasta työelämän realiteeteista. Opiskelijani eivät arvattavasti ole tällaisesta palautteesta pitäneet. Yhtä vähän varmasti kuin kalanmaksaöljystä.

Minulla on ollut tarve koulia opiskelijoitani kestämään työelämän paineita ja menestymään siellä paremmin kuin itse olen menestynyt. Olen halunnut osoittaa heille, että työelämässä on pakko motivoitua tekemään odotukset ylittäviä juttuja myös aiheista, joista ei itse ole alunperin ollut kiinnostunut. Olen halunnut varoittaa heitä hankkiutumasta kahnauksiin esimiesten kanssa, jotka haluavat kerta toisensa jälkeen tehdä muutoksia nuoren tekijän teoksiin. Olen halunnut pakottaa heidät etsimään luovuutensa lähteitä silloinkin kun isnpiraatiota ei vain kerta kaikkiaan tahdo löytyä. Olen halunnut kasvattaa heistä lupauksensa pitäviä, työnsä loppuun tekeviä, ahkeria ja hyviä työntekijöitä. Voimakkaita, mutta joustavia ihmisiä.

Tavoitteeni opettajana voisi varmasti asettaa hyvinkin kyseenalaisiksi, samoin opetusmenetelmäni. Taustalla on kuitenkin ollut oma kokemus siitä, millaista on olla hyvä oppilas, mutta ei laajastakaan koulutuksesta huolimatta niinkään menestyvä työntekijä.

Koululaisena ja opiskelijana vetelin kiitettäviä arvosanoja työllä, tuurilla ja tekemisen innolla. Koulusysteemi sopi minulle ja olin siellä kuin kala vedessä. Minua kannustettiin ja kehuttiin, pidettiin hyvänä ja loistavana. Tyrmistys oli suuri, kun työelämä ei ottanutkaan minua vastaan läheskään yhtä kannustaen ja kiittäen. Tavoitteet olivatkin aivan toiset eikä niissä koulusysteemin tapaan otettu huomioon sitä, olitko osaajana "ekaluokalla" vai jo edistyneempi. Jokaiselta työntekijältä yksinkertaisesti vaadittiin parasta ja jotain uutta ja odottamatonta, mitä kukaan ei olisi voinut edes kuvitella etukäteen.

1980- ja 1990 -luvuilla julkisuudessa naureskeltiin sille, kuinka työelämään haluttiin 25-vuotiaita kokeneita ammattilaisia. Kohdallani se todellakin oli totta. Ja mahdotonta.

Millainen ihminen ja tekijä minun olisi siis pitänyt olla selvitäkseni kunnialla ja jopa kaiken aikaa kehittyvänä, ihan tarpeeksi hyvänä ammattilaisena työelämässä? Ainakin hyvin paljon osaavampi, joustavampi, innostuvampi ja jaksavampi. Nöyrempi. Paremmin oman parhaani tunnistava.

Jotta olisin osannut hakeutua tarkemmin itselle sopivaan työhön, minulla olisi pitänyt olla työelämästä ja omasta osaamisen tasosta suhteessa tehtävään työhön paljon realistisempi kuva. Työrytmi ja kuhunkin juttuun käytettävän energian määrä olisi pitänyt osata ennakoida siten, että työtä jaksaa vuodesta toiseen. Olisi pitänyt tunnistaa paikkansa työyhteisössä ja suhtautua nöyrän rakentavasti yhteisön virallisiin ja epävirallisiin valtataisteluihin. Olisi pitänyt nöyrästi ottaa vastaan kritiikkiä ja muokata omaa teosta esimiesasemassa olevan tekijän mielen mukaan. Löysätä omasta tekijyydestä ja mennä työyhteisön virran mukana joustavasti ja mukautuen. Olisi pitänyt osata asettua rattaaksi koneistoon.

Millä tavalla tätä kaikkea opetetaan ammattikorkeakoulussa? Millä tavalla opetetaan ammattilaisuutta? Millä tavalla kasvatetaan hyviä, nöyriä mutta voimakkaita, osaavia ihmisiä jotka selviävät elämässä? Miten olla hyvä opettaja? Miten olla äiti, emo, luotsi, kasvattaja? Ja miten ohjata oppija oppimaan itse, aikuistumaan itsensä kasvattajaksi, elämässä vahvasti läsnä olevaksi ihmiseksi.

Karhuemoko sen tietää?

Tekemätön työ, maksamaton velka 17.4.2009

South Parkin uusimmassa jaksossa Suomi hävitettiin maailmankartalta, koska suomalaiset omantunnontuskissaan paljastivat alieneille Maan valtioiden varastaneen heiltä. Suomalaiset ovat nyt siis tunnustetusti tunnettuja rehellisyydestään ja kunniantunnostaan. Mikään muu kansa ei ole maksanut sotakorvauksia viimeiseen penniin kuin suomalaiset. Meillä ei lahjota – mutta ei myöskään lahjoiteta. Ei tarvitse, koska kaikille on annettu samat pelimerkit. Ainakin periaatteessa.

Yhteiskuntajärjestelmämme perustuu jokaisen ihmisen perustoimeentuloon ja siihen että yhteiskunta pitää huolen kaikista. Joillakin rahaa kertyy enemmän kuin muilla, mutta ehdottomasti suurin osa kansasta on tavallista, työtätekevää väkeä, joka ei elämänsä aikana juuri pääse rikastumaan. Tähän on totuttu.

Omat kalansuomuni putosivat silmiltä ensimmäisessä työpaikassani, jossa naiivisti kuvittelin saavani kovasta työstä sitä vastaavan korvauksen. Raadoin asemaani vakiinnuttaakseni muutaman kuukauden palkan eteen loppujen lopuksi käytännössä kolme kertaa pidempään työtä. Ilman ylimääräistä panostusta esimieheni ei ollut tekeleeseeni tyytyväinen. Olin vielä opiskelija ja sain opintolainaa, joten ajattelin että menköön. Oppirahoja. Hyvin pian huomasin, että ellen pidä varaani, minun annettaisiin jatkossakin tehdä monen ihmisen työt puolta lyhyemmässä ajassa kuin moni muu kollega. Asema ei vakiintunut kuuteen vuoteen.

Taitamattomuuteni, kunniantuntoni ja perfektionismini vuoksi tein jatkuvasti ylipitkiä päiviä sittenkin vielä monta vuotta. Palkka oli normaali, sama mikä muilla, mutta opintotuen takaisin maksuun se ei ihan riittänyt. Halusin nimittäin samaan aikaan käydä ainakin joka toinen tai kolmas vuosi jossakin päin Eurooppaa matkalla ja rentoutua lyhyet vapaahetkeni vaikkapa kahvilassa cappuccinon ja muun makean äärellä. Elää ja oppia muutakin kuin työtä.

Vuosia myöhemmin olen jo ehtinyt sairastaa burn outin ja sen jälkeisen masennuksen, olla työttömänä, ottaa takkiin asuntokaupassa ja kasvattaa lisää velkaa. Ulkomaan lomareissut ja kahvilassa istumiset ovat vähentyneet. Vaikka en enää tee loputtomia määriä ylitöitä, sorrun kuitenkin välillä hemmottelemaan itseäni. Uusavuttomuuttani en myöskään osaa olla niin taloudellinen kuin pitäisi, vaikka äitini on malliesimerkki ultimate-penninvenyttäjästä.

Kuten kunnon suomalainen ainakin, poden päivittäin huonoa omaatuntoa maksamattomista veloista ja tekemättömistä töistä. Jälkimmäisistäkin edelleen, vaikka tein burn outiin sairastuessani vielä tv-sarjaani valmiiksi tilassa, jossa minun olisi oikeasti pitänyt olla jo lataamossa. Sittenkin mieluummin irtisanouduin kuin annoin työnantajan maksaa sairaslomani palkkaa.

Selvää on, että olen elänyt elämääni väärin. Ottanut förskottia saadakseni tehtyä asioita, joita en selvästikään ollut ainakaan niissä asetelmissa tarkoitettu tekemään. En, vaikka olin valitsemaani ja saamaani työhön hankkinut kaksikin yliopistokoulutusta lainarahalla. Työhön, josta en saisi panostamaani takaisin. Mitä tehdä? Edessä uusi suunta taskut tyhjänä ja reppu nurinpäin.

Kun hätä oli suurin, apu oli vastoin kaikkia odotuksia lähellä. Sain tuekseni pienen joukon viisaita naisia, jotka eri tavoin auttoivat minua ylös syvimmästä kuopasta. Olen jopa saanut osan veloistani maksettua, heillekin. Silti vielä on matkaa. Paitsi vastuuntunto, myös syvä kiitollisuus – ja kiitollisuudenvelka - pitävät minua hengissä.

Meillä kaikilla on joku tehtävä tässä elämässä. Rakentaa tai purkaa, auttaa tai olla autettavana. Jos ei sitä tehtävää löydä, elämällä ei ole oikein merkitystä. Suomalaisilla oli tehtävä, kun sotakorvauksia maksettiin. Lapsia tehtiin ja työtä tehtiin, koska elämällä oli tarkoitus ja se oli menossa parempaan suuntaan.

Myös isoisäni eli kuten suomalaiset aina. Hän lausahti kuolinpäivänsä aamuna: ”No niin, nyt on kaikki laskut maksettu.” Sai myöhemmin päivällä sydänkohtauksen ja loru oli loppu. Niin haluaisin minäkin elämäni elää. Että kun viimeinen päivä koittaa, työt olisi tehty ja laskut maksettu. Elämä hyvin ja kunniakkaasti eletty.

Tänäkin päivänä suomalaiset tekevät tunnollisesti töitä. He pitävät kunnia-asiana sitä, että aloitetut hommat tehdään loppuun ja jokainen työ on edellistä parempi. Jokaisella on oma tehtävänsä ja osuutensa yhteiskunnan pystyssä pitämisessä. Jokainen saa palkkaa ansionsa mukaan ja elää sillä mitä saa. Yhteiskunta huolehtii lopuista.

No. Ehkä se ei ihan näinkään ole. Kyllä joukkoon mahtuu vapaamatkustajia, niitä jotka elävät toisten siivellä ja selkänahalla. Heitä on niin sosiaaliturvan väärinkäyttäjissä ja patologisissa kavereilta vippaajissa kuin kohtuuttomien bonusten kerääjissä ja koronkiskureissa. Eikä yhteiskuntakaan kaikkia tule vastaan. Toiset tekevät muidenkin työt ja jotkut löysäilevät käsi toisten taskuissa. Palkat jäävät maksamatta ja apu korvaamatta.

Nykypäivänä on välillä vaikea sanoa, kuka on velkaa kenellekin ja mistä. Kuka hyötyi ansiotta kenenkin toimista ja kuka veti mistäkin välistä. Kirjaa on hankala pitää ja niitä, joiden omatunto tikittää väärissä paikoissa, alkaa olla entistä enemmän.

Mikä pitäisi omatuntomme yhtä puhtaana kuin South Parkin tekijät vielä ajattelevat? Niillä viisailla naisilla saattaisi olla tähän vastaus.