Sorvi 2007
Vuoden 2007 tekstit: - Elämä pelissä - Liikunnan motivaatiota etsimässä - Vierumäen viestejä - Hellsinbul - Uudestaan hevosen selkään - Työn sankarit - Sielua vai ei? - Feministi turvaa mieheen - Pohjoisen ääni heikompi kuin naisen euro - Vittuilun Euroopan Mestarit - Ystävänpäivä yskähtelee - Laihduttaako läskikapina? - Ei nimi miestä pahenna - Työ tekijäänsä kiittää
Elämä pelissä 13.10.2007
Katselin viime viikolla Elämä pelissä -ohjelmaa. Rakel Lignellin kuntoremontti ei onnistunut toivotulla tavalla elämän käänteiden pyörittäessä Rakelia hieman kovempaa kuin oli ajateltu. Jokaisen ihmisen elämässä on suurempia ja pienempiä vastoinkäymisiä, jotka vievät ajan ja ajatukset täysin pois oman hyvinvoinnin petraamisesta. Arjessa on vain selvittävä, tavalla tai toisella. Näin kävi myös Rakelille.
Elämä pelissä -ohjelma aloitetaan monen make over-ohjelman tapaan nykytilan kartoituksella, jolloin huomataan, että kunto on nollilla, silmät pussilla, hampaat keltaiset ja tukka eloton. Ja mikä pysäyttävintä, elinvuosia on jäljellä enää murto-osa siitä mitä koehenkilö itse oli toivonut. Make over -ohjelmien testitulokset kertovat kuinka monta vuotta koehenkilö onkaan ikäistään vanhemman näköinen tai kuinka suuri vaara koehenkilöllä on joko kuolla ennen aikojaan tai ( - mitä näissä ohjelmissa ei ääneen sanota - ) joutua pitkäksi aikaa muiden hoidettavaksi ja käänneltäväksi. Kuolema kolkuttaa ja sairaalan käytävät kutsuvat.
Sitten alkaa erilaisten valmentajien pikakurssi, jolloin koehenkilö muuttuu ohjelman mukaisesti nuoremmaksi, laihemmaksi ja kauniimmaksi. Monelle muutoksen läpikäyneistä lopputulos on rohkaiseva ja moni saattaa pysyä uusissa mitoissaan ja muodoissaan pitempään. Kaikki eivät testiä läpäise tai jos läpäisevät, unohtavat oppimansa varsin pian.
Elämäntaparemonttia kaipaaville liikunnan kunto-ohjelma on vain pieni osa koko arjen kirjoa. Ruokaremontteja tekevä tarvitsee hyvien reseptien ja kiellettyjen aineiden listan lisäksi myös paljon muuta. Pitäisi tarkastella muutosta kaipaavan henkilön työolosuhteita, asumista, taloudellista tilannetta, perheen ajankäyttöä, puolison työtä, koko sosiaalista verkostoa ja sen vaatimuksia koehenkilölle. Pitäisi kysyä, millaista elämää muuttuja käytännössä arvostaa ja mitä hänen mielestään on hyvä elämä.
Pitäisi katsoa eväspussiin, jonka muuttuja sai lapsena kotoa. Millaisia elämänohjeita ja varsinkin esimerkkejä ja malleja hän on elämänsä aikana saanut sekä omalta lapsuuden perheeltään että erilaisilta yhteisöiltä joihin hän on kuulunut. Pitäisi tuntea henkilön persoonallisuutta ja ajattelutapoja, asenteita ja arvoja. Mikä henkilöä liikuttaa, mistä hän nauttii ja mitä hän inhoaa tai pelkää. Ja miksi.
Erilaiset asenteen muuttumista tutkineet ovat vuosikymmeniä ja -satoja sitten havainneet, että asenteet muuttuvat hitaasti. Ihminen uskoo omaa asennettaan lähellä olevan viestin paljon helpommin kuin viestin, joka on täysin vastoin sitä. Omaa asennetta vastaan olevat väitteet itse asiassa jopa vahvistavat omaa asennetta, kun sille haasteen alla etsitään lisää perusteluja. Asenne muuttuu, kun uuteen näkökulmaan liittyy jokin selkeä ja vaivaton käytännön hyöty.
Asenne muuttuu, kun sen muuttaminen on turvallista. Asenne muuttuu kun uusi näkökulma tuntuu mahdolliselta toteuttaa, itsensä pystyy näkemään elämässä uuden asenteen mukaista elämää.
Elämäntapa on paitsi tapoja toimia, myös erittäin suurelta osin tapoja ajatella. Jos elämäntapavalmentaja ei ymmärrä rapakuntoisen ihmisen tahdon puutetta kuntopyörän äärellä, hänen mahdollisuutensa saada muutoksen läpikäyneestä asiakkaasta sulkia hattuun ovat hyvin vähäiset. Saadakseen ihmisen toimimaan, on osattava eläytyä hänen asemaansa ja elämäänsä, osattava ajatella kuten hän. Vieressä kulkien tai katseen kantaman päästä vastaan ottaen hänet voi sitten johdattaa uuteen.
Valmentajissa on piiskureita, pelottelijoita ja syyllistäjiä. Ja sitten on empaattisia oppaita ja kanssakulkijoita. On asiallisia luennoitsijoita ja testitulosten tuijottajia. Jokainen koettaa tehdä parhaansa omassa työssään, toivottavasti kuitenkin aidosti toivoen valmennettavalleen hänen kannaltaan hyvää ja sopivan mittaista elämää. Joidenkin elämäntaparemonttien piilo-opetussuunnitelma vaikuttaisi kuitenkin seuraavalta: Jotta sairaaloissa olisi jatkossa mahdollisimman vähän käänneltäviä, pitää opetella kuolemaan terveenä ja mielellään nopeasti ja siististi. Kuinka motivoiva tällainen tavoite on valmennettavalle, sitä voi vain kysyä.
Elämä pelissä -ohjelman valmentajat olivat valmiita ottamaan Rakelin vastaan. Rakel vietiin ensin pulkkamäkeen omien ystäviensä kanssa, sitten saunaan ja rentoutumaan. Häntä kannustettiin pois syyllisyydestä herkkujen äärellä. Hänelle annettiin pieni vihje huomata elämän kauneus valkoisessa ruusussa ja kerrottiin kuinka paljon hänen pitäisi liikkua viikossa kohottakseen kuntoaan. Mutta hänen kanssaan ei voitu olla sairaalassa huolehtimassa aviomiehen selviytymistä kolarista. Hänen lapsiaan ei miehen sairaalassa ollessa hoitanut kukaan muu. Rakel kärräsi kottikärryjä puutarhassa ja kävi lenkillä luonnossa, mutta todennäköisesti moni muu arjen asia jäi samaan aikaan tekemättä. Rakelin työnhaku ei onnistunut.
Elämä on peliä ja jokaisessa pelissä tehdään valintoja. Aina pelimerkit eivät ole parhaat eikä aina voi voittaa. Elämäntapaa muuttaessa ei muuteta vain yhtä osaa elämästä vaan kaikki, tavalla tai toisella. Samalla muuttuu monen muun elämä.
***
Jos tavoitteena on mahdollisimman terve ja pitkä elämä, olisi yhteiskunnan kannalta syytä varmasti ruveta käännyttämään ennätyksellisen hyväkuntoisia eläkeläisiämme takaisin töihin. Pienentyvän työikäisten joukon kun pitää ehtiä käydä enenevien töiden ja lasten- ja vanhustenhoidon lisäksi myös kuntoilemassa. Ellei sitten haluta että samaan aikaan kuolee kaksi sukupolvea, se terve, pitkään eläkettä nauttinut sitten ysikymppisenä ja se seuraava rapakuntoinen juuri sopivasti eläkeiän kynnyksellä. Taitaa tarvita elämätaparemonttia koko yhteiskunta.
Liikunnan motivaatiota etsimässä 4.10.2007
Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut miettimään, mistä löytyisi motivaatio liikunnan harrastamiseen tai ylipäätään jonkinlaiseen liikkumiseen taas vuosien jälkeen. Teen töitä paikassa, jossa liikunnan ammattilaiset, opiskelijat ja harrastajat häikäisevät osaamisellaan ja liikunnan muokkaamalla olemuksellaan. Ellen erityisesti halua olla joukossa erilainen, minun olisi kiireesti otettava liikunnasta niskalenkki. Painetta on, mutta motivaatiota ei sittenkään tunnu olevan vielä tarpeeksi.
Koululaisena ja opiskelijana olin liikuntatunneilla kiitettävä taitaja ja aktiivinen hyötyliikkuja. Lenkkeilin ja kuljin matkoja kävellen. Opiskelijaelämää vietin tanssilattioilla. Olin paljon liikkeessä, mutta varsinaisia liikuntalajeja en kuitenkaan ole harrastanut, kotijumppia lukuunottamatta. Nuorelle tytölle kiinteä kroppa oli tärkeä asia ja niin kauan kuin minulla vielä oli linjoja joita varjella, jumpan jäljet näkyivät suhteellisen vaivattomasti.
En ole pelannut pelejä, en hiihtänyt enkä luistellut muuten kuin satunnaisesti. Kuntosaleilla olen viihtynyt kausikortin ensimmäisen rastin verran, uimahalleissa jokusen käynnin. Silti olen pitänyt itseäni aktiivisena liikkujana, nimenomaan hyötyliikunnan ansiosta. Liikkuminen on tullut arjen ohessa, ilman erityisiä vaatteiden ja varusteiden vaihtoja tai aikataulujen mukaista säännöllisyyttä. Aikani ja elämäni on täyttynyt monesta mielenkiintoisesta. On ollut kiire ehtiä paikasta toiseen. Asuinpaikan vaihdon myötä kiirettä helpottamaan tulivat kuitenkin kulkuvälineet ja hissitalossa houkutus painaa hissin nappia oli portaiden kutsua suurempi.
Työtoverini on kiitettävästi valistanut minua liikunnan motivaation etsimisessä. Motivaatiota tutkineiden mukaan liikkumisen motivaatio syntyy kolmesta asiasta. Ensinnäkin siitä, että tuntee olevansa hyvä lajissa jota harrastaa. Toiseksi täytyy olla tunne lajin parissa puuhastelevien ryhmään kuulumisesta. Ja kolmanneksi täytyy olla vapaus valita mitä lajia harrastaa.
Valinnan vapaus minulla kyllä on, oikeastaan paremminkin valinnan vaikeus. Työtoverini mukaan varsinkaan lapsille ei pidä antaa liian montaa mahdollisuutta liikuntalajeja valitessa vaan tarjota muutamaa. Ymmärtääkseni vanhemman, ohjaajan tai opettajan tehtävä kuitenkin on vetää lapsi jonkun liikuntamuodon pariin ellei lapsi ole erityisen oma-aloitteinen.
Taidan olla jäänyt liikkumisen suhteen lapsen tasolle tai sitten aikuinen minäni ei ole kovinkaan hyvä äiti eikä opettaja. Ei häntä tunnu vaivaavan vaikka lihani lojuisi sohvalla kaiket illat. Ei hän etsi netistä sopivia liikuntamahdollisuuksia tai kanna lenkkareita nenän eteen. Ystäväni taas ovat joko yhtä vastuuttomia kuin minä tai eivät tarvitse tai tule ajatelleeksi pyytää minua seuraksi liikkumaan. Yksin liikkujana en ole varsinaisesti kuulunut minkäänlaisiin liikkujien ryhmiin, joten niihin tunnustetuksi jäseneksi hankkiutuminen alkaa nollasta. Tanssipaikoissa on nykyään ihan eri porukat kuin opiskelukaupungissa ennen.
Missä liikuntalajissa sitten olisin hyvä? Kävellä osaan edelleen, joten siitä on kai aloitettava. Puolen tunnin kävelymatka linja-autoasemalta kotiin jokaisen työpäivän jälkeen onkin piristänyt jo kummasti. Talossani ei pitkästä aikaa ole hissiä ja asun kolmannessa kerroksessa. Työpaikallakin pitää kävellä joitakin satoja metrejä bussipysäkiltä työhuoneelle ja talon sisälläkin joitakin askelia.
Ja onhan minulla kävellessäni seuraa: samalla bussilla kulkee muutama työkaveri, joiden kanssa talsitaan nuo sadat metrit aamuisin. Valinnan vapauskin minulla periaatteessa on: voisin (periaatteessa) ostaa auton ja hurauttaa sillä ovelta ovelle. Motivaatiotekijöitä siis on, vaikkei ihan innoksi asti niin pientä liekkiä sytyttämään. Jospa se tästä. Ja työpaikallani Vierumäellä jos missä on - tai ainakin pitäisi olla - mahdollisuus törmätä johonkin niin mahtavaan liikuntalajiin että sitä alkaa väkisinkin tahtoa. Pidän silmät auki.
Vierumäen viestejä 6.9.2007
Lähes koko kesän mittaisen mediahiljaisuuden jälkeen on kai jo aika ilmaista elon merkkejä. Näin on päässyt käymään, että laitoin asuntoni Helsingissä myyntiin ja muutin Lahteen. Miten ihmeessä?
Entinen opettajani Kikka Pohjaväre soitti juhannuksen alla ja kyseli, olisiko minulla mahdollisuutta tulla hänen vuorotteluvapaasijaisekseen Suomen Urheiluopiston Mediapajalle Vierumäelle, jossa koulutetaan mm. toimittajia urheilumedioihin. Nyt kun olen ollut pestissäni pian kuukauden, voin kertoa, että kyseisellä pajalla toteutetaan paljon muutakin. Ja itse asiassa koko Vierumäellä. Mutta siitä myöhemmin. Ja jatkossa.
Mitä kulttuuritoimittaja tekee urheiluopistolla? kysyi lukupiirin haastattelijajuontajaksi minua kysellyt henkilö joitakin viikkoja sitten enkä silloin oikein osannut vastata muuta kuin että lähdin kun pyydettiin. En ole seurannut urheilua sitten varhaisnuoruuden, jolloin yläasteen matikan tunnit peruttiin jos telkkarista tuli hiihtoa. Useampi kuin yksi opettaja piti olympialaisten tai MM-kisojen seuraamista sen verran kansalaiskuntoon liittyvänä asiana, että siinä sai muutama matikantunti jäädä. Ja mikäs siinä, sopihan se. Rehtorin telkkari ei kylläkään ollut mikään taulutelevisio screenistä tai valkokankaasta puhumattakaan, mutta niin vain kymmenet oppilaat tihrustivat juhlasalin lavalle nostettua telkkaria tyytyväisenä ja kannusti Kirvesniemen pariskuntaa voittoihin.
Sittemmin seurasin urheilua ampumahiihtoratojen ja sulkapallokenttien laidoilla, omaa kultaa kannustaakseni. Mutta kauan se ei jaksanut kiinnostaa muiden harrastusten viedessä voiton ajastani. Lätkäpelejä tai formulaa en enää innostunut sohvalla seuraamaan vaan suuntasin teatterikatsomoihin ja leffoihin aina kun ”ihanaaleijonatihanaa” tai muuta vastaavaa kajahti kotitelkkarista. Tulin siihen tulokseen, ettei urheiluohjelmia tehdä tyttöystäville vaan lajeista ja niiden sankareista kaiken tietäville äijille, jotka kommentoivat niitä mieluiten keskenään.
Lopullisen kuoliniskun urheilun seuraamiselle antoi pesäpalloilijoiden sopupelijupakka, sillä olin sotkamolaisena sentään oman kylän poikien menestystä kylän käytännössä ainoassa harrastettavassa lajissa seurannut. Miten ne omat pojat sillä tavalla! Lahden vuoden 2001 MM-kisat olivatkin sitten jo ”olisihansepitänytarvata” –osastoa dopingkohuineen.
Nyt minä sitten kuitenkin olen kouluttamassa tulevia urheilujournalisteja, jotka tosiaan tietävät kaiken ainakin yhdestä lajista - omastaan - elleivät ole urheilutietouden intohimoisia suurkuluttajia. 16 opiskelijan joukossa on neljä tyttöä. Joukko on innostunutta, huumorintajuista ja skarppia sakkia, joista moni on jo alan töissä. Koulutuksensa jälkeen heillä on valmiudet tuottaa urheilujournalismia niin sähköisille kuin printtimedioillekin.
Minun tehtäväni on käytännössä pitää huolta urheilujournalistien opintojen sujumisesta ja opastaa heitä pitkän dokumentin tekemisen saloihin. Urheilun tuntemusta testaavat alan todelliset asiantuntijat ja minulta opiskelijoiden on tarkoitus saada eväät dramaturgiseen ajatteluun ja tv-työn ammattitaitoon. Ja koska monikameraohjausta minulle aikoinaan opettanut urheilun ohjaajaguru Kalevi Uusivuorikin luetutti meillä taidehistoriaa, uumoilin, että urheilutoimittajilla on hyvä olla jokin taju taiteesta, draamasta ja kulttuurista. Ehkä minulla siis on jotain annettavaa.
Olen pitänyt opettamisen sloganinani lausahdusta ”opettaessaan oppii”. Niin varmasti tapahtuu Vierumäelläkin. Saan seurata itselleni vieraammissa medioissa työskentelevien kollegojen opetusta, kuulla juttuja urheilun sisäpiiristä ja toivottavasti alan pikkuhiljaa ymmärtää myös joitakin lajeja niin paljon, että aidosti kiinnostun seuraamaan pelejä ja suorituksia eri medioista. Urheilua voi seurata kuten sankarin seikkailua tai poliittista kädenvääntöä. Voi intoutua hienoista pelistrategioista, laskea tilastoja tai muuten vain fiilistellä. Seurata urheilujulkkisten edesottamuksia tai ihailla talkoolaisten topakkuutta. Tai jotain mistä en vielä tiedä. Annoin opiskelijoille tehtäväksi tehdä minusta urheiluhullun. Saa nähdä onnistuuko.
Jääkiekkovalmentaja Raimo Summanen kirjoitti viime sunnuntain Hesarissa, että urheilusta puhuvat tällä hetkellä väärät ihmiset ja väärin painotuksin. Urheilu olisi hänen mukaansa pelastettava urheilupoliitikoilta ja kauppamiehiltä. Vaikka Summanen ei kirjoituksessaan antanutkaan erityisen konkreettista mallia siitä, mitä ja miten urheilusta pitäisi puhua, ymmärrän turhautuneisuuden joka MM-mitalistia jäytää, kun mediat pauhaavat skandaaleista jättäen hienon uurastuksen ja pelin kulun lähes huomiotta. Meilläkin on opiskelijoiden kanssa haastetta siinä, että osaltamme toisimme laatua urheilujournalismiin sortumatta totuutta manipuloivaan dramatisointiin, ”muchadoaboutnothing”-tyyliseen tutkivaan journalismiin tai muuhun kohkaamiseen, johon ammattikuntamme harmittavan usein syyllistyy, jos jutun uutiskynnys ei muuten tunnu ylittyvän. Tehtävämme on kertoa urheilusta niin kiinnostavasti ja asiantuntevasti, että siitä innostuu niin Pihtiputaan mummo kuin huippu-urheilijakin. Tehtävä on haastava, muttei mahdoton.
Hellsinbul 9.6.2007
Moni Helsingissä esiintyvistä katutaiteilijoista on lähtöisin Venäjältä tai jostain sieltä suunnasta. Jyhkeää laulua, haitarin soittoa, ksylofonin kilkutusta ja tanssivia nukkeja. Huomasin yhtenä päivänä Aleksanterinkatua kulkiessani mietiskeleväni, miksi nukkea tanssittava taiteilija ei soita taustamusiikkinaan suomalaista tai englanninkielistä musiikkia. Tai vaikka ruotsinkielistä. Olisin minäkin ymmärtänyt. Luettuani Jarmo Huhtasen 4.6. Hesariin kirjoittaman artikkelin siitä kuinka Helsinkiä brändätään nyt idän ja lännen eksoottiseksi kohtauspaikaksi uumoilin ymmärtäväni paremmin, miksi nukke tanssi venäjänkielisen laulun tahdissa.
Helsinkiä halutaan nyt markkinoida pohjoisen Istanbulina, koska joidenkin turistien on huomattu hoksanneen, että ”hei, täällähän on jotain itää”. Lontoossa asuva, arvatenkin alun perin helsinkiläinen Riina Yrjölä muistutti kuitenkin 6.6. HS:n mielipidekirjoituksessaan, että Helsingissä on toki myös paljon Ruotsia. Varmasti yhtä paljon kuin Venäjää. Yrjölää kismitti se, että markkinointimiehet alituiseen etsivät Helsingille identiteettiä eri suunnista ja ulkopuolelta, kun se kuitenkin on ihan omanlaisensa kaupunki pohjoisessa Euroopassa.
Vertailu ja havainnollistaminen esimerkkejä ja samankaltaisuuksia käyttäen ovat ikivanhoja vaikuttamisen ja mainostamisen peruskikkoja. Näin voidaan vääntää asia rautalangasta yleisölle, joka ei ole sitä koskaan kuullut tai nähnyt. Turistille, joka on käynyt Milanossa tai Barcelonassa, on helppo maalata nopeasti vaikutelma Senaatintorilta, kun vertaa Tuomiokirkkoa Milanon Duomoon tai Barcelonan Sagrada Familiaan. Helsingistä piirtyy jonkinlainen mielikuva ja kartta alkaa hahmottua turistin päähän.
Markkinoinnissa ei kuitenkaan pidä unohtaa rautalankamallien syvempiä syy-yhteyksiä, jotka tekevät myytävästä kohteesta uniikin. Siksi Helsingin pitäisi saada olla Helsinki eikä Helsinbul tai Helsingrad. Joka tapauksessa tulisin itse mieluimmin verratuksi Asterixin gallialaisiin, jos suomalaista kansaa olisi aivan pakko johonkin toiseen verrata.
Tuomari Nurmion Lordille aikoma biisisanoitus Welcome to Hell / sinkin´ Hell / drinkin´ Hell / sinkin´ Hell antaa aihetta markkinoida Helsinkiä metallimusiikilla ja muulla helvetillisellä touhulla. Muusikot pitävätkin Helsinkiä tottuneesti Hellsinkinä ja ottavat uppoavan helvetin mielikuvasta rennosti ilon irti.
Otto Talvio kysyi perjantain Nyt-liitteessä, mikseivät matkailuviranomaiset tartu Istanbul –ideoiden sijaan tähän Lordin, HIM:in ja Apocalyptican jo hyvälle alulle saattamaan helvettibrändiin. Matkailun edistämiskeskuksen ja Helsingin kaupungin matkailuväen mielestä ideaan ei uskalla tarttua, koska se voisi herättää monissa ihmisissä aggressioita. Uskallan kyllä uumoilla, että joillakin varsinkin sodan kokeneilla suomalaisilla saattaa myös mennä nenä aavistuksen vinoon tästä Venäjä-brändäyksestä. Ja miksei suomenruotsalaisilla.
Helsingin kaupungin markkinointipäällikkö Kari Halonen ei kuitenkaan nyrpeistä nenistä piittaa: ”Minua ei kiinnosta henkilökohtaiset tunteet, jotka voivat olla paikallisella väestöllä, jos se kerran myy”, hän sanoo Hesarin maanantaisessa artikkelissa. Näin ajatellen Helsinki voisi siis hyvin olla vaikka se uppoava helvetti. Ainakin Tuska-festivaali ja hevimusiikki yleensä tuntuvat myyvän melko hyvin.
Kari Halonen tuli lausahduksellaan osoittaneeksi jälleen hieman todemmaksi sitkeän myytin matkailun ammattilaisista pelkkinä kohteidensa hyväksikäyttäjinä. Eri puolille maailmaa on sen seurauksena syntynyt lukemattomia toisiaan muistuttavia turistirysiä, joissa kukaan ei oikeastaan jaksa viihtyä ilman suurta määrää alkoholia ja sittenkin on paha olo. Vähitellen turistille on loppujen lopuksi sama, onko hän lomallaan Kanarialla vai Karibialla – hotelleissa on sama palvelu ja lämmintä, hiekkarantaa ja ravintoloita piisaa. Mitä turisti oppii kohdemaastaan ja sen ihmisistä? Mitä hän tietää sen kulttuurista? Laajeneeko ymmärrys, kasvaako suvaitsevaisuus – ja vastuu yhteisestä, onneksi eri kolkiltaan vielä ihanan erilaisesta maapallosta?
Mikäli Al Goren ja muiden ilmastosaarnaajien luentoihin on uskominen ja varsinkin ellei niiden pohjalta tehdä mitään ilmaston hyväksi, saattaa Tuomari Nurmion laulu sinkin´ Hell:istä osoittautua vielä joskus profetiaksi. Kaupunkisuunnittelijat ovatkin jo tehneet laskelmia ja suunnitelmia siitä, millaisia suojelutoimenpiteitä kannattaisi jo nyt alkaa tehdä esimerkiksi Kauppatorin, Katajanokan ja Kaivopuiston alueilla, jotta jo tähänkin mennessä useana vuonna koetut tulvat eivät aiheuttaisi korvaamattomia vahinkoja rakennuksille ja liikenneverkostolle tulevaisuudessakaan.
No, kuten sanottu, tulisin itse mielelläni verratuksi vaikka gallialaisiin jos minua suomalaisena pitäisi johonkin kansaan verrata. Asun mielelläni ihan puhtaasti Helsingissä, siinä aidossa ja alkuperäisessä, jota ovat aikoinaan isännöineet niin ruotsalaiset kuin venäläiset ja rakentaneet mieleisekseen. Eikä se meidän omanammekaan ole mikään helvetti, vaan oikein leppoisa ja mukava paikka, sopivan iso kaupunki, jotta voi ajatella asuvansa pääkaupungissa, mutta sopivan pieni, että voi ajatella asuvansa vielä aivan turvallisessa, puhtaassa ja rauhallisessa kolossa kaukana pohjoisessa. Hyvää Helsinki-päivää 12.6.!
Uudestaan hevosen selkään 13.5.2007
Improvisaatioteatteri Stella Polaris on jo vuosia julistanut iloisen mokaamisen sanomaa ja viesti alkaa toivottavasti pikkuhiljaa mennä suomalaisillekin perille. Hanna Pakarinen todisti viime viikolla, että nouseminen tipahtamisen jälkeen välittömästi uudestaan hevosen selkään selättää pelon ja rentouttaa olemuksen.
Väsynyt Hanna taaplaili ensimmäisessä Euroviisujen lehdistötilaisuudessa ja pyyteli anteeksi jännityksen ja väsymyksen aiheuttamia muistikatkoksiaan, mikä nostatti suuret otsikot iltapäivälehdistössä. Hannalle tapahtui se, mitä suurin osa esiintymispelosta kärsiville on suurin painajainen. Hän ei löytänyt sanoja. Häpeä oli kaikkien läsnäolijoiden yhteinen ja siksi kohu oli valmis.
Jos Hanna olisi jäänyt epäonnistumiseensa makaamaan, olisi monella muullakin jännittäjällä ollut jälleen yksi syy enemmän olla menemättä yleisön eteen puhumaan, olla avaamatta suutaan kokouksissa ja kieriskellä vaivautuneena kun joku muu kohtalotoveri pitää ei-niin-loisteliasta puhettaan. Mutta Hanna nukkui hyvin seuraavan yönsä eikä lukenut iltapäivälehtiä. Hän ei antanut ihmisten kohinan vaikuttaa vaan jatkoi urakkaansa tarmokkaana eteenpäin. Ja tuli samalla osoittaneeksi todeksi vanhan viisauden, että paras tapa päästä pelosta on mennä sitä päin. On muistettava se sama sinnikkyys joka on kävelemään opettelevalla lapsella: jokaisen pyllähdyksen jälkeen noustaan ylös uudestaan ja jatketaan matkaa.
Toivottavasti myös Maikkarin uutisissa Hannan kanssa samana päivänä kompastellut mediatutkija Tuomo Mörä on myös jo antanut seuraavat haastattelunsa, sillä Hannan kaltaisia esimerkkejä tarvitaan lisää. Itse en nähnyt Mörän kommellusta enkä ole katsonut sitä YouTubestakaan, mutta kuulemma moka on herättänyt kiinnostusta ja kymmenet tuhannet ovat halunneet nähdä sen. Epäilen syiksi paitsi vahingonilon, myös sen, että sähköinen media antaa kaikista tavallisistakin tv:ssä esiintyvistä ihmisistä kuvan, että he ovat yli-ihmismäisen sujuvia. Inhimillisyys kiinnostaa eikä tämänkaltaista inhimillistä haavoittuvuutta tv:ssä usein näe.
Nauhoitetuissa tv- ja radio ohjelmissa kaikki turha (= mokat ja toimittajan/tuottajan mielestä epäkiinnostavat osat) siivotaan pois ja puhe editoidaan useimmiten jopa liiankin kliiniseksi. Puheessa ei ole taukoja, ei miettimistä, ei mitään joka veisi pois kallisarvoista lähetysaikaa. Tavallisestihan ohjelmien tekijät haastattelevat vieraitaan reilusti pidempään kuin lähetysaika on ja ohjelmaan pitäisi saada mahdutetuksi asiaa niin paljon kuin mahdollista. Seurauksena on valitettavan usein hengästyttävän täydellistä puhetta, josta ei jää välttämättä mitään mieleen. Tämä on valitettavasti vaikuttanut myös siihen, miten suhtaudumme suoriin lähetyksiin, juhlatilaisuuksiin ja mihin tahansa tilanteisiin, joissa pitäisi kuunnella toisen ihmisen puheenvuoroa tai olla itse puhujana. Vaadimme täydellisyyttä sekä itseltämme puhujina että muilta esiintyjinä silloin kun olemme kuulijoina yleisössä.
Olemme koulukasvatuksen myötä oppineet myös kuulijoina paitsi passiivisiksi, myös laiskoiksi. Kun meille ei ole annettu mahdollisuutta keskusteluun ja puheen kommentointiin itse tilanteessa, me myös odotamme mahdollisimman valmista ja sujuvaa pakettia, joka on joko helppo omaksua tai sen aikana voi vain laittaa aivot narikkaan.
Toisen ihmisen puheelle pitäisi antaa enemmän aikaa niin mediassa kuin kasvotustenkin. Pitäisi sietää epätäydellistä, taaplailevaakin puhetta, osata kiinnostua toisesta, vaikkei esitys olisikaan sujuvaa tähdenlentoa. Toisaalta myös iloisesti mokaava puhuja antaa yleisölle mahdollisuuden rentoutua ja osallistua keskusteluuun. Kun puhuja suhtautuu ajatuskatkoihinsa, punastumisiinsa ja vapinoihinsa sallivasti ja myötätuntoisesti, sen tekee myös yleisö. Sopivia taukoja pitävä antaa yleisölle aikaa ajatella sekä tilaisuuden puhua ja ryhtyä dialogiin. Ja vastaavasti: salliva ja ylipäätään toisesta ihmisestä kiinnostunut kuulija tulee puhujaa vastaan ja esittää vuorovaikutusta edistäviä kommentteja ja kysymyksiä.
Paras puhe-esitys on vuorovaikutteinen esitys, ei ulkoa opeteltu, paasaava julistus. Paras puhe-esitys koskettaa, vaikka vajavaisenakin. Paras puhe-esitys saa yleisön liikkeelle ja keskustelemaan. Paras puhe-esitys jatkuu päätyttyäänkin - niinkuin Hannan höpinä ja Mörän mykkä tuokio.
Mokia on turha siivota pois näkyvistä, ne tulee ottaa mukaan tarpeellisina merkkeinä inhimillisyydestä, tuntemisesta ja tilanteen merkittävyydestä. Ne ovat kädenojennuksia dialogille.
Työn sankarit 1.5.2007
Kiljahdin nelisen päivää sitten tyrmistystäni, koska kotisivuillani oli yhtäkkiä jotain ihan muuta kuin mitä siellä piti olla. Ehkä vika oli ollut jo pari päivää olemassa, kun huomasin tämän vian ja hiki pukkasi otsaan: kenelleköhän kaikille potentiaalisille yhteistyökumppaneille olinkaan ehtinyt kotisivujani mainostaa, ja sitten siellä onkin jokin aivan ihmeellinen amerikkalainen nettipalvelusivusto!
No, älähdin kotisivujani ylläpitävälle palvelulle heti, mutta pahaksi onneksi sattui olemaan vappuviikonloppu. Pariin päivään mitään ei tapahtunut. Onneksi suomalaiset ja varsinkin tietotekniikka-alan ihmiset ovat töissä lähes kaiken aikaa, yötäpäivää ja 24/7, joten sain kotisivuni kuitenkin vappuna takaisin. Eilen en sivuilla käynyt, mutta tänään vapun päivänä voin nostaa maljan näille hiljaisille työn sankareille!
Viron patsasjupakka osoitti myös tietotekniikan olevan tärkeä suojeltava asia yhteisön kuin yhteisön toiminnassa. TV-uutiset kertoivat suuren osan Viron tärkeistä valtion ym. sivustoista kaatuneen jupakan yhteydessä. Kuinkas sitten kävisikään jos olisi meneillään suuremmankin luokan kansainvälinen konflikti? (Vaikka mistä sen tietää, mikä nyt kytee, on sitä tapeltu ennenkin ja vähemmästäkin syystä.) Ihmisten varat jäädytettäisiin ja ne voisivat hävitä verkoissa taivaan tuuliin. Arkaluontoinen tieto leviäisi minne sattuu ja automatiikalla toimiva yhteiskunta jumittuisi aivan totaalisesti.
Ihmistä voi todella haavoittaa käyttämällä hyväksi hänen henkilökohtaisia tietojaan tai sotkeentumalla vaikka hänen tilitietoihinsa. Kollektiivisempaa pahaa saa aikaiseksi hakkeroimalla sairaaloiden potilastietoja, liikenteen ohjausta, mitä nyt mieleen juolahtaakaan. Miten nopeasti olisimmekaan kaikki järkyttävässä kaaoksessa - ja vain jonkun pikkunäppärän älypään naputeltua muutamalla näppäimellä ykkösiä, nollia ja muita koodeja sopivan inhottavasti vinksalleen.
Kirjoitin taannoin siitä, miten sota- ja taistelutilanteessa hiipisin mielelläni jonkun rotevan miehen turviin. Vaikka suurin osa tietotekniikkainsinööreistä on miehiä, taidankin nyt hakeutua vain ylipäätään riittävän nörttien tyyppien seuraan, sukupuoleen katsomatta. Kuka enää selviää ilman omaa kotinörttiä lähipiirissä? Pitäisiköhän ilmoittautua jollekin itsepuolustusnörttikurssille?
Sielua vai ei? 18.4.2007
Vammalalainen Maria Nurminen varmaan arvasi lyhyttä mielipidekirjoitusta (HS 10.4.07) kirjoittaessaan, että se tulisi herättämään keskustelua. Hän nimittäin piti dementoituneiden hoitamista sairaana ja turhana, koska dementoituneilla ei ole enää sielua. Yksi pointti hänen kirjoituksessaan oli se, että sielu tietää kyllä, milloin on aika poistua ruumiista, mutta ruumista keinotekoisesti hengissä pitävät lääkärit eivät tätä ymmärrä. Nurmisen mielestä dementoituneen hoitaminen häiritsee sielun siirtymistä tuonpuoleiseen, eikä sielua pitäisi siis kutsua takaisin viriketoiminnalla.
Alzheimer-keskusliiton toiminnanjohtaja Varpu Kettunen älähti asiaan kuuluvasti ensimmäisenä Nurmisen mielipiteestä ja kiisti dementoituneen potilaan jo menettäneen sielunsa. Kettusen mielestä dementoituneen kokemusmaailma, persoonallisuus ja ihmisyys säilyvät taudista huolimatta. Koska tauti etenee pikuhiljaa, sairastuva pystyy itse päättämään, millä tavalla haluaa itseään hoidettavan loppuvaiheessa. Ja vaikka sairauttaan ei olisi halunnut tuoda julki ennen kuin se on liian myöhäistä, pitää sairailla silti olla samat ihmisoikeudet kuin kaikilla muillakin.
Onko sitten esimerkiksi puhekyvyttömien, syntymästään vammaisten hoitaminen myös sairasta/turhaa? Ja jos sielu irtautuu dementoituneen ruumiista pikkuhiljaa, kuka onkaan se, joka päättää, missä vaiheessa sielu on kokonaan irtautunut ruumiista? Voiko hänen ruumiinsa sitten jättää nääntymään nälkään tai muuten jättää hoitamatta?
Dementoituneiden sielunhoitoa ovat miettineet myös kirkonmiehet. Oulussa aiheesta pidettiin eilen seminaari ja Hesari jututti maanantaina rovasti Erkki Piriä, joka on papin ammattinsa lisäksi toiminut myös kehitysvammaisten erityisopettajana. Hän myönsi, ettei pelkkä sanan kuuleminen riitä dementoituneelle sielunhoidoksi, vaan mukana on oltava elementtejä jotka herättävät muistot kaikkien aistien kautta. Piri tuoksutteli dementoituneiden kanssa tervan ja kahvimyllyn tuoksua ja katseli vanhoja valokuvia. Herätteli sielua eloon.
Kaiken kaikkiaan olen kyllä sitä mieltä, ettei pelkkä hartauksien pito riitä ns. terveillekään ihmisille sielunhoidoksi saatikka -pelastukseksi. Pastori Olli Valtonen miettii kirjassaan Kaikki kääntyy hyväksi - kirjoituksia eksyville, ettei suurin haasteemme tässä elämässä ole sielumme pelastaminen vaan sen löytäminen.
Meillä läntisen teologian piirissä elävien piirissä tuntuu edelleen olevan voimassa vuodelta 869 oleva Konstantinopolin kirkolliskokouksen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen koostuu kahdesta osasta: ruumiista ja kuolemattomasta sielusta. Paavali, ortodoksit ja Martti Luther laajensivat sittemmin käsitystään lisäten ihmisen koostumukseen kolmanneksi myös hengen. Nykysuomen etymologisesta sanakirjasta Valtonen oli löytänyt sielun määritelmäksi "ihmisen henkisiä toimintoja ylläpitävän voiman". Valtonen itse lopetti sielun määrittelemisen yksinkertaisesti käsitykseen, että sielu kuvaa omaa itseä.
Sielu on siis todellinen, aito ydinminä, joka usein on pettymysten ja haavojen, pinnallisen krääsän, kasvatuksen, roolien ja egon alle hautautuneena. Se juuri pitäisi löytää ja herättää elämään ja olemaan läsnä omassa elämässä. Pelkkään imagoonsa uskova, projekteihinsa uppoutunut orava pyörässään on vale-elävä, silmät auki, mutta unessa. Sieluton. Tämän määritelmän mukaan meitä sielunsa hukanneita taitaakin olla melkoinen määrä enemmän kuin pelkkä dementiaa sairastavien joukko. Pitäisikö meidät kaikki jättää hoidotta?
Kun nyt lähdin pohtimaan tätä sielun olemusta, otin vielä käteeni Joshua David Stonen kirjan Sielupsykologia. Josko siinä olisi yksityiskohtainen määritelmä siitä, mitä sielu on. Stonen jaotteluiden rinnalla kalpenevat Paavali ja Lutherkin: Stonen mielestä oman sielunsa voi oivaltaa vasta, kun on yhdistänyt tasapainoisesti toisiinsa kolme mieltään ja neljä kehoaan. Kehot ovat fyysinen, emotionaalinen, mentaalinen ja henkinen keho. Siis ruumis, tunne, äly ja henki omistavat kaikki omat kehonsa ihmisen kokonaisuudessa. Ja sitten ne kolme mieltä, joista tulee hämärästi mieleen Freud: ne ovat ylitietoinen, tietoinen ja alitajuinen mieli. Stonen mielestä ne ovat sama kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jep.
Palaan takaisin Valtosen määritelmään. Sielu on siis ihmisen todellinen minä. Ja ihmisen tehtävä elämässä on löytää todellinen minänsä - siis sielunsa - ja elää läsnäolevana omassa elämässään. Tämän minäkin ymmärrän.
Ihmisen on määritelty olevan terve, kun hänen fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen elämänsä ovat toimintakunnossa. Tähän viitaten ymmärrän kyllä myös Stonen ajatuksen siitä, että ihmisen tulisi tulla tietoiseksi, hoivata ja yhdistää ruumiin, tunteiden, älyn ja hengen ominaisuudet. Terve ihminen ymmärtää alitajunnan vaikutukset, tietoisen mielen ja ylitietoisen mahdollisuudet. Terve sielu terveessä ruumiissa. Makes sense.
Niin dementoituneen kuin kenen tahansa elämän kilvoittelussa vaikuttaisi näiden pohdintojen perusteella olevan kannattavaa ajatella sielua hieman laajemmin, syvemmin ja yksityiskohtaisemmin. Josko se sitten löytyisi kaikkine puolineen, tulisi asianmukaisesti hoivatuksi ja pelastuisi - ajallaan.
***
Kommentti Anonymous:
Hei, sattumoisin surffaillessani osuin tähän ja näin nimeni. Vuosi sitten kirjoitin kipakalla mielellä siitä sielusta.
En tiennyt keskustelusta, koska HS ei tule minulle, mutta olen iloinen siitä, sillä tarkoitukseni oli nimenomaan, että asiaa mietittäisiin. Itse näen sielun melko käytännöllisesti; se on se osa meistä, joka ohjaa toimintaamme ja ymmärrystämme, jonka kautta saamme henkistä energiaa.
Omalta kohdaltani toivon, että opin hallitsemaan ruumiista poistumisen niin, että kun kehoni on niin huonokuntoinen, ettei se enää jaksa huolehtia itsestään ja henkisesti koen, että olen tehnyt tässä elämässä sen, mitä olin syntynytkin tekemään tai ilmentämään voin itse määrätä sieluni irtautumaan. Nähdäkseni ei ole mikään arvo sinänsä, että on ihminen. Arvo tulee siitä, miten elää ja toimii. Ellei pysty toimimaan, eli olemaan jotenkin hyödyllinen yhteisölleen tai ihmiskunnalle, on parempi häipyä, jottei sido toiminnallisten olentojen energiaa turhaan.Se on pois Elämän rakentamisesta!
Tiedän tämän olevan provokatiivista, mutta niin asian näen, minkäs teen. MN
Feministi turvaa mieheen 24.3.2007
Tunnustelin tuntemuksiani varusmiespalveluksen aiheuttaman ansionmenetyksen uutisoinnin äärellä ja huomasin että jos ei nyt telaketju- niin jonkinasteinen feministi kuitenkin asuu näköjään minussakin. Tuhahtelin silmiäni pyöritellen nuorten miesten kokonaisen 3600 euron menetyksille ja ihmettelin, onko äitiyslomien ja vanhempainvapaiden aiheuttamia ansionmenetyksiä koskaan tuotu samalla tavalla esille. No, varmasti on, mutta jotenkin tämä varusmiesten vääryys tuntui nynnyjen uikutukselta tietäen, että miehet ovat maailman sivu saaneet varusmiesaikana kärsimänsä ansionmenetykset moninkertaisina takaisin työelämässä.
Miksi tätä asiaa sitten on nähty tarpeelliseksi uutisoida? Varusmiespalveluksessa on äitiyteen verrattuna sellainen ero, että se on pakollinen ruodussa tai siviilissä kun taas äitiys ei ole. Varusmiespalvelusta harvempi lykkää enää yli kolmenkymmenen ikäiseksi kun taas äitiyttä voi suunnitella aikaan, jolloin siihen periaatteessa on varaa. Ja sekin vaihtoehto on olemassa, että jättää lapset tekemättä kokonaan. Periaatteessa myös varusmiespalveluksessa pitäisi olla tämä vaihtoehto.
Kaikissa yhteiskunnissa sotilaallinen koulutus ei ole pakollista. Siihen värvätään ihmisiä samoin kuin muillekin ammattialoille ja luotetaan siihen, että väkeä riittää maan turvallisuuden tarpeisiin. Meitä suomalaisia on kai ollut aina niin vähän, että meillä ei ole ollut varaa vapaaehtoisuuteen. Ainoastaan naiset voivat valita sotilasuran vapaaehtoisesti.
Jos minulta olisi nuorena tyttönä kysytty, en olisi lähtenyt inttiin. Enkä lähtisi vieläkään. Pitäisikö minun lapsettomana henkilönä tehdä jokin pakollinen siviilipalvelusaika, en tiedä. Paineita omien vanhempien omaishoitajuuteen ja kaikenlaiseen muuhun "naiselliseen" uhrautuvuuteen toki on, mutta tähän saakka olen syystä ja toisesta vielä välttynyt vastaavilta suurilta teoilta. Olen toki oman osani kärsinyt naiseudesta työelämän palkkakilpailussa. Lapsia en ole tehnyt koska en ole uskaltanut - ja pian en enää voi.
Olisiko niin, että tämä varusmiespalveluksesta aiheutuva ansionmenetys on uutisoitu siksi, että meilläkin ryhdyttäisiin vakavasti keskustelemaan varusmiespalveluksen vapaaehtoisuudesta? Mitä jos näin todella kävisi? Riittäisikö meillä sotilaita, miehiä tai naisia, pitämään huolta turvallisuudestamme? Ja jos heitä olisi määrällisesti tarpeeksi, luottaisinko esimerkiksi naisen sotilaallisiin kykyihin?
Kun amerikkalaisia tv-sarjoja katsoo, näkee, että naisistakin voi kouluttaa eteviä taistelijoita ja sotilaallisia operoijia. Monista naisellisista avuista on hyötyä miehisten ominaisuuksien rinnalla, sodassa kun kaikkien keinojen sanotaan olevan sallittuja. Silti löydän sisältäni pienen piipittävän itkupillin, joka todennäköisesti juoksisi taistelun rytkeessä mieluummin Schwarzeneggerin tai Jack Bauerin kuin Angelina Jolien suojiin. Mutta kaikki suomalaiset miehet eivät ole Schwarzeneggereitä saatikka Bauereita - eivätkä naiset Angelinoja.
Yksi kysymys on vielä se, onko Suomella varaa tehdä lasten hankkimisesta ja hoitamisesta niin kannattamatonta ja hankalaa kuin se nykyisellään on? Onko meillä varaa hylätä jopa yksinhuoltajat? Missä ovat arjen sankarimiehet? Kuinka paljon enemmän heidän pitäisi saada palkkaa, jotta heillä olisi varaa huolehtia naisista ja lapsista?
Pohjoisen ääni heikompi kuin naisen euro 20.3.2007
Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg teki rohkean teon kun lähti eduskuntavaaleissa ehdolle Pohjois-Karjalan vaalipiiristä. Pienen puolueen edustajan äänikynnys on siellä nimittäin aivan huima etelän äänikynnykseen verrattuna. Eduskunnasta putoamallakin voi kuitenkin vaikuttaa, sillä äänikynnyksen epäreiluuteen alueiden välillä on onneksi nyt kiinnitetty jonkin verran huomiota.
Ja onhan se posketonta, ettei pohjoisessa pääse eduskuntaan lähemmäs 8000 äänen potilla vaikka etelässä paikka aukesi noin tuhannella äänellä. Ei, vaikka olisi kerännyt omassa vaalipiirissään toiseksi eniten ääniä. Haja-asutusalueella äänten kerääminen on muutenkin kovempi homma kuin pääkaupunkiseudulla.
Tämän päivän Hesarin pääkirjoituksessa esiteltiin hallintoneuvos Lauri Tarastin ehdotusta uudesta vaalipiirijaosta. Sen mukaan Uusimaa pitäisi jakaa pääkaupunkiseutuun ja muuhun osaan Uuttamaata. Äänikynnysten erot kapenisivat hieman, mutta silti Helsingissä pääsisi edelleen paljon matalammalla kynnyksellä sisään kuin pohjoisessa. Kyllä tälle pitäisi jo jotakin tehdä, vaikka sitten perustuslakia muuttamalla.
Toinen asia, josta en malta olla mainitsematta, on se kuinka naisten töppäykset käyvät vaaleissa paljon kalliimmaksi kuin miesten. Vaikka en olekaan erityisesti Leena Luhtasen fani, ihmettelen kuitenkin esimerkiksi Harri Jaskarin ja Matti Ahteen läpimenoa suurempienkin skandaalien jälkeen. Juhantalo sentään jäi tällä kertaa rannalle. No, ehkä töppäysten luonteella ja niiden yhteydellä poliittiseen pystyvyyteen on jotain vaikutusta, oli nainen tai mies. Tai sitten ei.
Naisten olisi kyllä syytä hankkia tukevammat kengät ja enemmän massaa, jotta he pysyisivät vallan jalustalla miesten tapaan, kun räntätuuli puhaltaa. Esimerkiksi Sirpa Pietikäisellä olisi mielestäni edelleen oma paikkansa valtakunnan politiikassa, vaikka hän hieman huurtuneena siirsikin aikoinaan autoaan parkkipaikalla. En tiedä, yrittikö hän edes näissä vaaleissa. Ruotsin Mona Sahlin on joka tapauksessa omalla esimerkillään näyttänyt, että nainenkin voi saada toisen mahdollisuuden, olkoonkin, että varmasti hänen tilinkäyttönsä on hänen loppuelämänsä ajan erityisen tarkassa syynissä. Saa ollakin, ja pitää olla muillakin.
Sallittakoon naisille sama epätäydellisyys kuin miehillekin! Ja pohjoisen äänelle sama paino kuin etelän vihellyksille!
Vittuilun Euroopan Mestarit 16.3.2007
Nyt on sekin sitten kansainvälisin mittarein todistettu, että meillä osataan vittuilla. Keski-Suomalaisen ja YLE Uutisten mukaan suomalaiset ovat nimittäin Euroopan kovimpia työpaikkakiusaajia. Ei kai se ole ihme: järjestetäänhän meillä vittuilun SM-kisojakin, ja se jos mikä valmentaa meitä isommillekin areenoille. Management by Perkele ei todellakaan ole mikään slogani vaan hyvin harjoiteltua käytäntöä työpaikkojen ruohonjuuritasolta ylimpään johtoon saakka. Lahjakkuudet alkavat erottua jo lastentarhassa, mutta viimeistään peruskoulussa valmentautuminen on jo pitkällä.
Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi yksi suurimmista sairaseläkkeelle jäämisen syistä on masennus? Masennus on nimittäin sairaus, johon suurin osa koulu- ja työpaikkakiusatuista ennemmin tai myöhemmin sairastuu.
Kerran kiusattu on helposti aina kiusattu (ellei satu voittamaan Tangomarkkinoita tai Popstarsia, eikä sekään vielä välttämättä mitään takaa). Oman aseman pönkitystä haluavat haistavat hyvän kiusattavan jo kaukaa ja vuotava haavahan haisee. Arka kohta löytyy helposti ja hyvät vittuilun asetelmat ovat valmiit.
Entisistä kiusatuista voi toki halutessaan tulla myös erittäin hyviä vittuilijoita. Omasta kokemuksesta tietää mikä rankimmin sattuu ja oman voittaja-aseman ylläpitäminen on menneiden kokemusten pelossa muita tärkeämpää. Mutta kaikilla ei riitä voimia muuhun kuin harjoitusvastustajan rooliin - tai nyrkkeilysäkiksi.
Kiusaaminen jatkuu yhteisössä niin kauan, kuin yksikin yhteisön jäsen suostuu sille yleisöksi. Jostakin syystä kiusaaminen on joillekin ihmisille hyvää viihdettä. Heidän mielestään on hauska nähdä, miten jotakuta rökitetään oikein kunnolla. Kiusattava riisutaan omista ominaisuuksistaan ja hänet nähdään ärsyttävänä, epämiellyttävänä, hankalana tai muuten vain vastenmielisenä henkilönä, jota on suorastaan lupa käristää ja savustaa tai ainakin hyvä syy pitää yhteisön ulkopuolella. Välittämättä siitä, millainen kiusattava ihminen oikeasti on, häneen voidaan projisoida kaikki kauna ja aggressio, mikä on joskus jossakin ihmissuhteessa, omassa perheessä tai muualla koettu eikä sitä ole voinut siellä ilmaista. Tai sitten taustalla on pitkä kaunan ketju joka leviää ja verkottuu kaikkiin ihmissuhteisiin kiusaajien ympärillä. Vittuilun taito kulkee myös geeneissä.
Suomalainen työelämä on erittäin hyvä kasvualusta työpaikkakiusaamiselle. Jokaisella työpaikalla on vähintään 90-luvun lamasta saakka ollut uhka siitä, että väkeä irtisanotaan eikä se uhka ole kansantalouden kohentuessa hävinnyt minnekään vaan päinvastoin lisääntynyt. Ihmisten savustaminen on muuttunut olennaiseksi osaksi työpaikkakulttuuria, koska joka tapauksessa epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin joku joutuu lähtemään. Kiusaaminen voi olla työntekijöiden (ja valitettavasti liian usein myös esimiesten ja johtajien) keino selvittää kuka on heikoin lenkki. Elämä on yhtä suurta kukkulanvalloitusta kaiken aikaa.
Kiusaamisen juuret ovat tietenkin meillä huomattavasti kauempana kuin 90-luvun lamassa. Suurten naapureiden puristuksessa suomalaisten oli syytä olla niin vittumaisia kuin vain suinkin osattiin. Rauhan aikana naureskeltiin naapurin herroille sopivan hienovaraisesti ja epäsuorasti selän takana. Sodissa sitten annettiin kuulua kunnolla ja kovaa. Ulkoisen uhan poistuttua suomalainen sisu on kuitenkin muuttunut omille vittuilun Euroopan mestaruudeksi. Kyseenalainen kunnia.
Ydinasia kiusaamisessa on ylikorostunut vallanhalu ja kyvyttömyys toimia yhdessä ilman pelkoa oman tilan ja aseman menettämisestä. Kiusaaja kilpailee paikasta auringossa vaikka varjoa ei olisi lähimaillakaan. Ensimmäiset siemenet tuhoavalle kiusaamiselle kylvetään lapsuuden perheessä: epätasapainoisessa parisuhteessa, lasten rakkaudettomassa kohtelussa ja sisaruksissa, joiden keskinäiset kateuden tunteet eivät tule terveesti käsitellyiksi. Mikä siinä on, että emme osaa rakastaa toisiamme, olla toisillemme mukavia?
Ystävänpäivä yskähtelee 15.2.2007
Minä pidän ystävänpäivästä. Minusta on hauska lähetellä ihmisille sähköisiä ja pahvisia kortteja ja hauskoja kiertotekstiviestejä. Ja saada niitä. Kaikki eivät kuitenkaan ajattele ystävänpäivästä samoin kuin minä.
Anna-lehden kolumnisti Sirpa Numminen julisti suoraan vihaavansa ystävänpäivää. Hänen mielestään ystävänpäivä ei ole suomalaista perua, joten sitä ei ole tarpeen viettää. Eikä hän lähettele pinkkejä hymistelykortteja ystäville, koska hänen ystävyyksiensä värit ovat hieman toiset. Sain myös itse pari hieman vastahakoista viestiä vastaukseksi lähettämiini toivotuksiin: "Eipä amerikkalaista juhlapäivää taida kannattaa suosia, mutta hyvää ystävänpäivää kuitenkin" tai "Kenenkäs runo tuo oli?"
Molemmat ihmettelijät olivat ihmisiä, joita en tapaa kovin usein vaan lähettelemme viestejä nykyään lähinnä juhlapäivinä. Joskus tapaamme kun oikein pitkään suunnittelemme tapaamista - ja yleensä tapaaminen on ollut vaivan väärti. On ollut mukava tavata. Mutta muu yhteydenpito on jäänyt juhlapäivien viesteilyihin. Joku juhlapäivä on saattanut jäädä välistäkin.
Minusta ystävänpäivää on paljon mukavampi toivottaa kuin vaikkapa vappua tai juhannusta. Ystävänpäivänä ei örvelletä koko kansan voimin puskissa ja ojissa vaan mennään ehkä yhdessä leffaan, tavataan kahvilla tai vain lähetellään kivoja kiertoviestejä. Minua ei haittaa, että perinne on lähtöisin Amerikasta. Me suomalaiset olemme kuitenkin tehneet päivästä omanlaisemme.
Sen sijaan, että lähetettäisiin amerikkalaiseen tapaan (vain) romanttissävytteisiä viestejä henkilö(i)lle, joiden kanssa toivotaan intiimimpääkin ystävyyttä, viesteillään meillä iloisesti niin sydänystävien kuin kaukaisempienkin tuttujen kanssa. Tarkoituksena on pelkästään ilahduttaa ja muistuttaa olemassaolosta. Joskus tuttavuus päivittyy siinä samalla ja ehkä saadaan sovituksi tapaaminenkin pitkästä aikaa. Ja jos joku ei vastaa viestiin, ei se haittaa, se on ehkä hienovarainen viesti siitä, ettei niin paljon perusta kiertoviesteistä tai muusta hömpästä. Tai on yksinkertaisesti vain kovin paljon muuta mietittävää juuri sillä hetkellä. Yhteyttä otetaan sitten kun on asiaa. Ja se on ihan ok.
Kuinkakohan moni juhlapäivä, josta toivomme ystävillemme ja tuttavillemme hauskaa, iloista, rauhallista tai onnellista, on oikeastaan lähtöisin Suomesta? Kristilliset juhlat on tuomalla tuotu, nykymuotoinen juhannuskin taitaa olla ruotsalaista perua, samoin vappu. Entistä pyhimyksen kunniaksi vietettyä juhlaa Vappua alettiin viettää Pohjoismaissa työväen juhlana hieman aiemmin kuin Amerikassa, joten vaikutteita on kulkenut molempiin suuntiin. Mitä pahaa on siis amerikkalaisessa ystävänpäivässä?
Pinkkinä tai mustavalkoisena, ystävänpäivän viestin mukana tuleva ajatus on varmasti myönteinen ja hyvää tarkoittava. Jos viesti tulee väärältä henkilöltä tai sokeri muutoin ällöttää, on olo varmaan tukala. Ehkä silloin kannattaa sanoa suoraan viestin lähettäjälle ettei paljon viestistä perusta. Tietääpä lähettäjä sitten olla viesteilemättä enempää. Tai sitten tarvitaankin jo kunnollista yhteydenottoa, herkkää korvaa ja ymmärrystä. Ystävän tarve voi olla suurempi kuin voisi arvata.
Aion vastedeskin lähettää ystävänpäivän vihaajille ystävällisiä viestejä, mutta vain ajatuksissani. Ajatus löytää kyllä maalinsa ja kiertyy toivottavasti mutkiensa kautta joskus myös takaisin. Hyvää ajattelemalla voimme kaikki paremmin. Ja se runo - sen sain ystävältäni ilman lähdeviitettä, mutta itse laittaisin sen mainion Heli Laaksosen piikkiin:
"Lait silmä kii. Kuuntele hyvä musiikki, hiukka hirast. Ota lasi punkku. Hymyile ittelles ja ololles. Lait hartiat ales. Kippis. Sää ole hyvä ihmine. Mun ystävä."
Laihduttaako läskikapina? 9.2.2007
Ajan mittaan vuosirenkaita hankkineena olen seurannut hienoisella kauhulla viimeaikaisia kirjoituksia ja tv-keskusteluja suomalaisten läskikapinasta. Mukana on ollut median edustajia ja mm. peruspalveluministeri Liisa Hyssälä. Huolestuminen ihmisten terveydestä on toki erittäin paikallaan, mutta huolestumisen motiivi on esitelty sävyyn, joka edistää paremminkin läskirasismia kuin jokaisen yksilön omaehtoista ja tervettä painonhallintaa. Lihavuuden syitä ja keinoja poistaa sitä on esitetty asiaa aidosti ymmärtämättä.
Läskikapina aloitettiin Hesarissa vedoten ylipainosta johtuvien sairauksien kustannuksiin koko yhteiskunnalle. Läskeistä tehtiin näin syntipukkeja terveyden - ja sairaanhoidon huonolle taloudelliselle kunnolle. Julkisten palvelujen heikko kunto on kuitenkin peruja monista laman aikana tehdyistä arvovalinnoista, joihin eivät ole sen enempää vaikuttaneet suomalaisten sairastavuus tai vanhenevan väestön tarpeet vaan koko yhteiskunnan taloudellinen tila kaikkine osa-alueineen.
Poliittiset päättäjät miettivät yhteiskunnan tilaa ja keinoja sen eri osa-alueiden kehittämiseksi ja pystyssä pitämiseksi varmasti hyvin monelta eri kannalta. Valtio tulee apuun maaseudun kehittämiseen siinä missä katsoo maaseudun omien mahdollisuuksien loppuvan. Valtio tulee apuun paikkakunnille, joissa suuret kansainväliset tehtaat lopettavat toimintaansa. Valtio tulee apuun, kun pankinjohtajat tekevät suuria möhläyksiä sijoituksissaan ja häviävät. Mutta miten valtio tulee apuun, kun väki lihavoituu ja altistuu sairauksille, joita valtiolla (ja kunnilla) ei mielestään ole varaa hoitaa?
En ole kuullut kapinasta maaseudun puolesta tai kansainvälisten yritysten toiminnan lopettamista vastaan. Pankinjohtajatkin pelastettiin ilman kapinaa. Sanavalinnoilla on merkitystä, kun halutaan saada aikaan asioita. "Sota" ja "kapina" ovat omiaan luomaan mielikuvaa elämästä taisteluna, voittoina ja häviöinä. Sodassa ja kapinassa otetaan puolia, on vihollisia ja liittolaisia. Sodassa kaikki keinot ovat sallittuja.
Lihavuuteen taipuvaiset ovat tottuneet siihen, että heidän ulkonäköään, olemustaan ja elintapojaan paheksutaan. He ovat aina olleet pienten inhonuolien kohteena. Eivätkä he ole olleet rauhassa "onnistuttuaan" laihduttamaan, sillä ehdollinen hyväksyntä on oltu joka hetki vaarassa menettää. Nyt kun läskikapina on julistettu vallan valtakunnan ykköslehden voimin, on ylipainoisten syyllistäminen, sättiminen ja syrjiminen entistä sallitumpaa. Kuntosaliomistajat marssitettiin vanginvartijoiksi, kun läskit otettiin kiinni. Käristäminen saattoi alkaa.
Jos läskikapinan aloittajat olisivat olleet aidosti huolissaan ihmisten terveydestä eivätkä niinkään omista korkeista veroistaan tai valtion rahanjaon suuntautumisesta toimintaan, jota he eivät juuri tällä hetkellä itse tarvitse, he olisivat lanseeranneet hyvin toisenlaisen kampanjan ihmisten laihduttamiseksi. Tai sitten he ovat silkkaa ajattelemattomuuttaan aloittaneet kampanjansa aivan väärästä päästä.
Painonvartijat, Keventäjät ja muut vastuunsa tuntevat laihdutusjärjestöt tietävät kertoa niin tavalliselle tallaajalle kuin medioidenkin edustajille, että laihtuminen lähtee oikeasta, riittävästä ja ravitsevasta ravinnosta. Jos läskit aikoo saada pois pelkästään aerobiccaamalla, on tie paljon pitempi kuin terveen ja hyvinvoivan kropan hankkiminen oikean ruokavalion kautta. Reilusti ylipainoisia on suorastaan edesvastuutonta laittaa juoksemaan Cooperin testiä kaikkine kiloineen - nivel- ja selkävammat ovat varmoja seuralaisia kärsivälle laihduttajalle. En ottaisi mallia tosi-tv:n Suurista pudottajista.
Kun kiloja on lähtenyt 1,5-3 kilon viikkovauhtia pelkästään hyvää ja terveellistä ruokaa syömällä ensin reilut 10-20 kiloa, tulee into lähteä lenkille aivan luonnostaan piristyneen mielen ja keventyneen askeleen takia. Mutta heittämällä läski suoraan laiturilta kylmään veteen saadaan aikaan vain kauhusta kankeita ihmisiä, jotka lihovat rääkin kautta menetetyt kilot aivan varmasti korkoineen takaisin heti kun silmä välttää. Ei kukaan halua kärsiä koko elämäänsä vaan voida hyvin. Vapaaehtoinen jumppaaja nauttii liikunnasta, mutta rangaistusta kärsivä suorittaja - kapinan sotilas - kituu vatsahaavoineen ja muine stressisairauksineen muovihymy päällä hautaan saakka.
Jos mietitään lihavuuden syitä, kannattaa myös katsoa, mitä terveellinen ruoka maksaa verrattuna roskaruokaan. Sen sijaan, että annettaisiin hintahelpotuksia terveyskeskusmaksuissa vain laihoille (ja varakkaille), voitaisiin ruokien hinnat kerta kaikkiaan tarkistaa niin, että köyhimmälläkin on varaa syödä terveellisesti. Jos jonnekin halutaan lisämaksuja, niin laitettakoon roskaruuille lisää veroa ja vihannekset kestoalennuksiin. Alkoholin hintoja nyt ei olisi alunperinkään pitänyt laskea.
Läski on monelle ylipainoiselle myös turva, suoja pahaa maailmaa vastaan. Siksi kaikkein tehokkain laihduttaja on kautta aikain ollut rakkaus, hyväksyvä ja lämmin katse, joka yltää sieluun saakka, pysähtymättä pelkkään ulkokuoreen. Minulla oli laihana tehopakkauksena kylmä.
Kutsun niin valtiota ja terveyden ammattilaisia kuin mediaa ja kanssakulkijoita apuun, jotta ymmärrettäisiin yhteys terveen sielun ja terveen ruumiin välillä. Tehdään rakkautta, ei sotaa.
Ei nimi miestä pahenna 17.1.2007
On se jännää taas tämä eduskuntavaalitohina. Kansanedustajat miettivät päänsä puhki kuinka erottua joukosta luotettavana, mutta jännittävänä, asiallisena, mutta humoristisena, vakuuttavana, mutta hieman höpsönä, mielenkiintoisena, houkuttelevana, vangitsevana - sopivasti haravana. Tehdään mainoksia, asettaudutaan kansan pariin kuvattavaksi, tempaistaan ja tuunataan.
Eduskuntavaalien alla myös kaikenlainen muiden kansanedustajien nimittely, herjaus, uhkailu ja sohiminen on jälleen sallitumpaa kuin muina aikoina. Siispä sekin kortti on käytettävä. Ja kansa nauttii draamasta, ottaa puolia ja arvioi. Oliko se hyvä heitto vai ei? Osuiko, upposiko? Vai eikö olisi alunperinkään saanut singota?
Kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, sanotaan. Paras keino suojautua lokasateelta tyylikkäästi on ottaa loka tarkempaan käsittelyyn ja katsoa, olisiko se sittenkin jalostettavissa muotoon joka itse asiassa palvelee "uhria". Yksi malliesimerkki tästä on Matti Vanhasen talouspoliittinen avustaja Mikko Alkio, joka otti haukkumanimensä käyttöön ja avasi verkkosivut osoitteella www.olmi.fi. Demariedustaja Susanna Rahkonen tuli siis tehneeksi muuten todennäköisesti varsin tuntemattomaksi jäävälle Alkiolle palveluksen keksimällä hänelle näin nasevan nimen. Toivottavasti mies ei pahenna nimeä, muuten edustajan numero tuskin sittenkään jää mieleen, saatikka tulee raapustetuksi riittävän moneen äänestyslappuun.
Olisikohan Heinäluomalla vielä hyötyä Saarelan nokkaantäräytysuhkauksesta? Jäätteenmäen salaliittoteoria taisi ehkä sittenkin olla liian vaikeaa markkinointimateriaalia eikä hän ilmeisesti enää luottanut, että kansa heltyisi hänenlaisensa uhrin puolelle. Lipposen Päivin kampanjamateriaaliksi passaisi varmasti ladyshaver, sillä kun saa lentoterminaalitkin sekaisin.
No, ehdokkailla on vielä hyvin aikaa kaivaa vanhat kaunat hampaankolosta ja lukea hävettävimmät lööpit vielä toisen kerran. Eiköhän sitä tarinaa synny, itse kullakin ehdokkaalla. Jäämme seuraamaan, tuleeko tästä vaalista mättöä, pingpongia vai yllättäviä yksilösuorituksia.
Työ tekijäänsä kiittää 9.1.2007
Sain jälleen viime viikolla yhden teoksen omalta osaltani valmiiksi. Kilistimme työparini kanssa iloisina ja helpottuneina "harjakaisia". Olimme tulleet pitkän tien, ratkoneet monta ongelmaa ja löytäneet aina uusia tapoja viedä projektiamme eteenpäin. Kyselimme välillä palautetta tilaajalta ja saimme hyviä havaintoja ja muutosehdotuksia työllemme. Toiveita oli monia, erilaisia ja osin ristiriitaisia ja mietimme kovasti kuinka tehdä teos niin että kaikki toiveet tulisivat muodossa tai toisessa tyydytetyksi. Työ eteni aikataulussaan, ongelmat selvisivät ajallaan ja saimme teoksen suunnitellusti kokoon. Teos kehkeytyi sellaiseksi kuin olimme halunneet, se liikutti ja ilahdutti meitä. Työ kiitti tekijäänsä niinkuin lapsi parkaisemalla heti kohdusta päästyään. Sitten koitti asiakaspalautteen aika ja hetki ennen ensi-iltaa, hetki juuri ennen kuin napanuora katkaistaisiin.
Tein 90-luvun alkupuolella ensimmäisiä pieniä dokumenttejani ja yksi päähenkilöistäni oli pitkän työuran tehnyt seppä. Yksi hänen mieleenjäävimmistä lausahduksistaan koski käsityöläisen suhdetta työhönsä ja tajua siitä, milloin työ on valmis ja "lapsen aika syntyä". Seppä sanoi jotenkin seuraavasti: "Täytyy tietää milloin työ on valmis. Jos sitä työstää liian pitkään, siitä tulee plätkytetyn tuntuinen." Jäin miettimään, mitä tuo plätkytetty tarkoittaa ja tulin keskustelujemme pohjalta siihen tulokseen, että se tarkoittaa jotenkin puhki kulunutta ja hengetöntä. Seppä korosti, että hyvä käsityöteos on hieman rosoinen ja siksi elävä.
Toinen käsityöläisammattini opettaja oli yleläinen leikkaaja, jonka kanssa tein toista täysin omaa sarjaani. Olin jo alusta asti omaksunut työtavan, jossa kierrätän sopivissa väleissä työtä "asiantuntijaraadilla" ja olin jälleen leikkauksen tiimellyksessä hakenut kommentit. Alkoi olla jo kiire ja työaika loppumaisillaan kun vielä halusin tehdä teokseen jotain muutoksia. Äärimmäisen kärsivällinen konkarileikkaaja kääntyi katsomaan minua hymyillen ja sanoi: "Jokaiseen teokseen pitää jättää pieni virhe, jotta se on elävä. Nyt tämä on valmis." En mukissut enää vaan huokaisin helpotuksesta. Olkoon niin, tuumasin ja jätin työn käsistäni.
Teoksen valmistumisen hetki on kuin onnen hetki. Kun sen huomaa, se on yleensä jo ohi. Se on vähän niinkuin hetki jolloin huomaa ihailemansa ihmisen suupielessä läikähtävän peitellyn hymyn, hetki, jolloin tajuaa että tuo toinenkin tykkää. Jos havainnon sanoo ääneen, onni on jo poissa ja tilalla on hämmentynyt paine jatkaa tilannetta jotenkin kohteliaasti. Hetkestä tulee suoritus, jossa replikoidaan elämää suuremman elokuvan näyttelijöinä harjoittelematta. Jäljelle jää kiire päästä pois. Ehkä meidän ei olisi pitänyt työparimme kanssa vielä kilistää.
Olen itse aika runsas kiittelijä. Kiittelen monessa vaiheessa, eri asioista. Minusta on mukava antaa hyvää palautetta ja silloinkin kun arvostelen, palautteen saaja jää yleensä odottamaan negatiivista kritiikkiä. Olen mielestäni oppinut rakentavan palautteen antamisen taidon, mutta on minua moitittu myös liiallisesta hellämielisyydestä. Aina hyvä palaute ei tunnukaan välttämättä hyvältä. Se voi yllättää ja nolottaa, jos siihen ei ole tottunut. Nuorena tyttönä työskennellessäni etelä-savolaisessa pikkukaupungissa huomasin myös, että kehut saatettiin ottaa pahemman luokan pottuiluna. Siitä huolimatta jatkan kiittelemistä, toivoen tietysti, etten aiheuta kiitoksillani kohteelle paineita tai epämukavaa oloa. Toivon, etten kiitä väärässä välissä. Täytyy myös katsoa, ettei kiittele kateellisten ihmisten kuullen, sillä silloin kiittelemäni ihminen saattaa joutua ikävämpään rakoon kuin missä oli ennen kiitoksiani.
Miten sitten tälle viimeisimmälle työlleni kävi? Tilaaja huomasi aivan viime tipassa vielä asioita, joita hän halusi ehdottomasti muuttaa vaikka budjetoitu työaika oli jo käytetty. Ainoastaan loppusilaukset - napanuoran katkaisu ja pesu - oli enää tekemättä. Alkoi härdelli lisätyön järjestämiseksi ja koko teoksen aukirepimiseksi. Kunnes teoksen näki vielä joku muu, riittävän vaikutusvaltainen henkilö, jonka mielestä teos oli jo valmis ja ettei sitä pitäisi muuttaa enää mitenkään. Nyt laitan sormeni ristiin ja odotan ensi-iltaa toivoen että sekä tilaaja että muut asiaankuuluvat henkilöt näkevät valmiin työn valmiina. Odotan, että asiantuntija ilmoittaa: Syntynyt terve, parkuva lapsi, 10 pistettä.
Tunnisteet (2007 tekstit): Elämä pelissä, Feministi turvaa mieheen, Laihduttaako läskikapina, Liikunnan motivaatiota etsimässä, Pohjoisen ääni heikompi kuin naisen euro, Sielua vai ei, Työ tekijäänsä kiittää