top of page

Sorvi 2006

Vuoden 2006 tekstit: - Tuttuja tuntemattomia - Anteeksiantoharjoituksia - Täti Sininen - Reko Lundán In Memoriam - Hauskaa taidetta - Ajatus äidin sylistä - avain onnellisuuteen? - Voisiko se tapahtua meillä (eli Unkarin Suuri Bluffi)?

Tuttuja tuntemattomia 16.12.2006

Kun on mieluista tehtävää sitä uppoaa hommaansa niin ettei näe eikä kuule mitään muuta ympärillään. Tätä ilmiötä kutsutaan nykyään flowksi, ennen vanhaan se olisi kai ollut uneksimista tai unohtumista johonkin. Mukava tekeminen onkin kuin olisi unessa, joka tapauksessa silloin on jossain omassa maailmassaan pois muiden ihmisten ulottuvilta ja arjen parista. Viimeisen kuukauden ajan olen ollut suuren osan ajasta unohduksissa.

TV-dokumentteja ja reportaaseja tehdessäni olen usein flowssa. Uppoan lyhyessä ajassa illuusioon että tunnen kohteeni hyvin, jopa yhdeltä kantilta paremmin kuin hän itse. Intensiivisten keskustelujen ja kuvausten jälkeen katselen kuvaamastani henkilöstä videomateriaalia edestakaisin tuntitolkulla. Tuijotan pienimpiäkin eleitä ja ilmeen puolikkaita, empimisiä ja innostumisia. Kuuntelen, kiinnostun ja välillä suljen korvani. Kelaan ja pysähdyn. Sieltä materiaalin uumenista koetan sitten poimia ne hetket jotka kohde itse ja hänet oikeasti tuntevat henkilöt voisivat allekirjoittaa heille tutuksi ja todelliseksi henkilöksi.

Materiaaliin upotessani muokkaan kohdehenkilöstä aivan omanlaiseni tulkinnan ja ellen näyttäisi juttuni raakaversiota kenellekään voisi yleisön käsitys kyseisestä henkilöstä muuttua varsin jännittäväksi. Näin toki ainakin lehtien palstoilla tuntuu usein käyvänkin. Testaan usein luomaani kuvaa henkilöstä paitsi luotetuilla kollegoilla, myös henkilöllä itsellään. Siinä sitten neuvotellaan siitä, mitä muille kerrotaan, mitä paljastetaan ja mitä jätetään sanomatta. Missä valossa kaikki näkyy ja miksi.

Lopullisesta jutusta näkyy varmasti paljon myös sellaista mitä ei itse huomaa kertoneensa mutta mikä siinä kuitenkin ilmiselvästi on. Siitä syntyykin tv-työn taika. Videokamera tallentaa kuvaajan rajaamia otoksia, mutta mitä nauhalle oikeastaan onkaan tallentunut selviää lopulta vasta leikkauspöydässä ja oikeastaan vasta sen jälkeen kun ohjelma on valmis. Sama kuva kertoisi ehkä ihan muuta hieman pidempänä tai lyhyempänä, hidastettuna tai nopeutettuna. Uneni innossa, mutta onneksi myös muutamien muiden silmäparien alla teen päätökseni ottaa ja jättää ja kertoa henkilöni tarinan jossakin muodossa.

Kohdehenkilö tulee työprosessin aikana hyvin tutun tuntuiseksi. Toimittajana haastatellessa ihmiseen itse asiassa tutustuukin nopeammin kuin moniin ystäviinsä. Kyselen ja ihmettelen, kuulostelen ja fiilistelen millainen tämä henkilö on ja mikä hänessä ja hänelle on totta. Pysähdyn hänen äärellensä ja oikein miettimällä mietin kuka ja mikä hän on. Kuinka montaa ystävää tai muuta läheistä ajattelen ja pohdin näin intensiivisesti monta viikkoa peräjälkeen? Ehkä pitäisi.

Ohjelmat valmistuvat ajallaan ja uudet tutut jäävät taakse, elämään sitä elämäänsä mitä ovat eläneet koko sen ajan minkä minä olen seurustellut heidän kanssaan omassa päässäni ja leikkauskopperossa. Kun tapaan nämä tutuksi tulleet uudelleen, toivon etten ole liian tuttavallinen. Olemmehan sittenkin aika tuntemattomia.

Anteeksiantoharjoituksia 14.11.2006

Olen nyt pari päivää harjoitellut anteeksi antamista. Sitä ei tarvitse sanoa ääneen kenellekään vaan ajatella iltaisin. Annan anteeksi itselleni. Annan anteeksi äidille, isälle, siskolle, veljelle, työkaverille, exälle, pomolle, bussikuskille, satunnaiselle varpaalle tallaajalle jne. Ja itselleni. Parempi tietysti ajatella yhtä anteeksiannettavaa kerrallaan ja irrottautua sitten häneen ja johonkin hänen kanssaan läpikäytyyn tilanteeseen liittyvästä tunnekoukusta.

Luin siis jälleen kirjan, hyvän kirjan. Tällä kertaa sain vihjeen Tuulikki Saariston kirjasta Taikasanat - eli miksi antaisin anteeksi. Saaristo ehdottaa, että ristiriitaiset ihmissuhteemme voivat helpottua jopa yksipuolisella anteeksiannolla ja ilman varsinaista fyysistä kontaktia ihmiseen jonka kanssa ristiriitoja on. Pointtina ei siis ole se, että kukaan ajattelemistani ihmisistä olisi pyytänyt minulta anteeksi. Tai minä heiltä. Ajatus on siinä, että annan oman mieleni kulkea vapaasti ilman kiinnikkeitä menneisiin möykkyihin. Antamalla oman mieleni kulkea annan tilaa myös niiden ihmisten ajatuksille, joihin olin koukussa.

Saariston mukaan tunnekoukusta irti pääsemiseksi tarvitaan vain toinen, joka irrottaa otteen - ja molemmat ovat vapaat.

Olen nyt siis parina iltana harjoitellut anteeksi antamista. Hetken olo onkin ollut helpottunut, mutta pian mieleeni tulee jälleen uusi tilanne, jossa tunsin oloni epämukavaksi ja kaltoin kohdelluksi. En tahdo päästää irti koukusta! Harjoitusta tarvitaan, joten laitan itselleni muistilappuja, jotta muistaisin ja osaisin viedä ajatukseni kokonaan uusille urille ja uusiin sfääreihin.

Tehokkainta on muistuttaa itseään mukavista asioista ja tehdä mukavia asioita. Silloin ei ole aikaa synkistellä eikä olla koukussa.

Täti Sininen 7.11.2006

Minä vedän puoleeni mummoja. Sellaisia pirteitä, vähintään kahdeksankymppisiä rupattelijoita.

Eilen vastapäiselle metron istuimelle istahti iloa pursuava vanha nainen, joka oli pukeutunut siniseen päästä varpaisiin. Hänellä oli korkea samettihattu hattuneuloineen ja kaulan alta kiinnitettävä viitta ja kaksi täyteen pakattua sinistä kauppakassia mukanaan. Tummat hartioille ulottuvat hiukset ja sirkeät ruskeat nappisilmät saivat hänet näyttämään paremminkin pikkutytöltä kuin vanhalta mummolta.

"Hui, tähän pitää istahtaa ettei joudu vauhdissa vaunun toiseen päähän", mummo sanoi lennokkaan sisääntulonsa avaukseksi. Nyökkäilin ja hymyilin hänelle ja yritin kääntää katsetta muualle niinkuin nyt yleensä on tapana julkisissa kulkuneuvoissa. "Nyt on paljon tavaraa kun kävin ostamassa kahden viikon ruuat samalla kertaa", mummo selitti. "En ehdi käydä useammin", hän jatkoi. "Minulla on koko ajan niin paljon tekemistä, käyn kokouksissa maailmaa parantamassa ja liikun koko ajan. Sellainen minä olen ollut lapsesta asti. Aina mieluummin juoksin kuin kävelin. Sellaisia me ollaan me kaskytlukulaiset", hän selitti.

"Minä olen jo 82-vuotias enkä ole tähän päivään mennessä syönyt mitään lääkkeitä enkä koskaan värjännyt tukkaani", mummo kehui. Hänellä oli tummat hiukset, joissa ei ollut yhtään harmaata. "Ihanko totta", pääsi minulta. "Juu, minä olen aina elänyt niin terveellistä elämää", mummo nyökkäili. "Kävelen aina portaat enkä käytä hissiä enkä niitä sähköportaita." Hänellä ei ollut pientä rullatelinettä niinkuin mummoilla usein vaan kauppakassit olivat ihan rivoista kannettavia.

"Niin. Pitää olla aktiivinen. Television katselulta minä olen säästynyt kokonaan, mutta kirjoja minä kyllä luen koko ajan. Ja kirjoitan. Minä kävin sellaisen pikakirjoituskurssinkin mutta nyt sitä taitoa ei enää niin paljon tarvitse kun on nuo nauhurit", mummo jatkoi.

"Kuljen kokouksissa puhumassa joka päivä, maailmaa parantamassa", mummo kertoi. "Vanhat ihmiset nyt eivät enää uusia temppuja opi, mutta nuorille minä tykkään puhua. Pitää osallistua keskusteluihin", mummo selitti. "No mikäs teidän nimenne on, niin tietää seurata ja tulla kuuntelemaan kun puhutte", kyselin jo minäkin uteliaana. "No en minä ole mikään professori, en ole kouluja käynyt mutta opiskellut kyllä paljon", mummo väisteli eikä kuitenkaan halunnut kertoa kuka on.

Metro tuli Herttoniemeen ja minun oli pakko nousta pois. Juttu jäi kesken, olisi ollut ihan hauska kuunnella Täti Sinisen tarinoita pitempäänkin. Epäilemättä hän on tervetullut vieras kokoukseen kuin kokoukseen, koska hän vaikutti niiltä naisilta jotka saavat tuulta purjeisiin ja ilon pilkettä silmään apaattisemmallekin. "Tervetuloa vanhaksi", hän vielä huikkasi pois lähtiessäni. "Kiitoksia vain", ajattelin. Kyllä tuollainen vanhuus minulle passaisi. Elämäntapa on tosin ollut hieman toinen kuin Täti Sinisellä, tukkaa on värjätty ja lääkkeitä syöty. Ehkä voisin harkita niitä portaita hissin sijaan...

*** Kommentti Anonymous: Hei, googlasin yhtä firmaa ja sen hakusanoilla päädyin sivullesi. Ajattelin lukaista muutaman rivin, mutta tulikin tavattua koko juttu läpi... mukavaa luettavaa siis.. Kiitos :)

Reko Lundán In Memoriam 30.10.2006

Näytelmäkirjailija, teatteriohjaaja Reko Lundán kuoli perjantaina 27.10.2006 kolmisen vuotta sairastettuaan. Harva tiesi, että hän ylipäätään sairasti - ainakaan hänestä ei ollut sairastumistarinoita iltalehdissä tai muissakaan medioissa. Ja hyvä niin. Hänen toivettaan olla puhumatta sairaudesta haastatteluissa kunnioitettiin suomalaisessa mediassa tarkkaan.

Siinä missä moni tiedottaa kuolemansairautta peläten jo ensimmäisistä hieman poikkeavista laboratoriotuloksistaan, Reko Lundán halusi pitää sairauden omana tietonaan ja jatkaa töitä tavalliseen tapaan aivan niin pitkään kuin se suinkin oli mahdollista. Hänen pyyntönsä saada pitää pipoa tv-haastattelussa oli äkkiseltään hieman outo, sillä hänellä ei ollut mitään hiphopparin imagoa johon pipo olisi sopinut, mutta pyyntöä kunnioitettiin eikä syistä puhuttu.

Kun Reko Lundánin ja hänen vaimonsa Tinan kirja "Viikkoja, kuukausia" ilmestyi, esilletulon ajoitus oli tarkka. Aikaa oli todellisuudessakin vain viikkoja. Yksi haastattelu Helsingin Sanomissa kertoi suurentelematta missä mennään ja kirja kertoi loput. Kirjan luettuaan ei todellakaan tule mieleen haluta yhtään haastattelua lisää. Reko Lundán vaimoineen kertoi kyllä sen kaiken mitä haluttiin tietää ja vähän ylikin. Minua ei kiinnosta, kuinka tarkkaan kirjan hahmojen Akin ja Minnan jutut olivat Rekon ja Tinan tarinoita vai olivatko ne päinvastoin. Ymmärrän tunteet ja tilanteet aivan riittävän hyvin näin. Kunnioitukseni ja myötätuntoni on syvä ja sitä riittää kaikille muillekin vakavan sairauden kohdanneille perheille entistä enemmän.

Reko Lundán kertoi tarkkoja ja olennaisia havaintoja vuosituhannen vaihteen Suomesta ja suomalaisesta perheestä. Hän ammensi niin oman elämänsä kuin ympärillään näkemänsä suomalaisten elämät äärimmäisen koskettaviksi tarinoiksi, joita ei toimittajien tarvinnut selittää yhtään enempää. Toivottavasti hänen viimeiset ohjauksensa Kansallisteatterissa ja Svenska Teaternissa pyörivät vielä pitkään, jotta hänen alkuperäislähteestä maailmalle lähetetty ajatusenergiansa säilyisi meillä niin pitkään että jokainen halukas ehtisi sen kokea.

Hauskaa taidetta 20.10.2006

Vuoden 2006 nuoren taiteilijan, Heta Kuchkan, Yours Truly -näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa Taidemuseo Meilahdessa. En nimittäin muista missä näyttelyssä olisin koskaan aiemmin nauranut ääneen!

Varsinkin Kuchkan videot ovat poskettomia. Niistä tulikin väistämättä mieleen, että jos taiteilijalta jossain vaiheessa loppuvat apurahat, hänelle olisi helposti ennustettavissa mukavaa leipätyötä tv:n viihdeohjelmien tai elämäniloisten elokuvien tekijänä Johanna Vuoksenmaan tapaan.

Voisikohan Kuchkan tilitysvideon ostaa? Voisi laittaa tv:n pöydälle, aukaista keksipaketin ja avata korvansa kotoisalle tyttötalkille. Ja sen voisi sulkea jos alkaisi kyllästyttää. Kätevä vaihtoehto kavereille. Ja entäs se amerikkalainen pikkutyttö joka veti aivan tosissaan MTV-hittejä koreografioineen tuntitolkulla - tai siltä se ainakin tuntui. Toisaalta järkyttävää, miten niin pieni imitoi täysillä pornahtavia tanssityttöjä, toisaalta aivan uskomattoman hellyttävää, miten taitava - ja tohkeissaan - tuo harvahampainen saparopää on. Epäilemättä tuleva Idols-kilpailija.

Kuchka pitää näyttelynsä yhteydessä isänpäivänä 12.11. työpajan, jossa perheet vauvasta vaariin voivat tehdä vaihtoehtoisia tarinoita perhehistoriastaan, leikitellä ajatuksella "Mitä jos...".

Kenetköhän varastaisin esittämään perhettäni?

Ajatus äidin sylistä - avain onnellisuuteen? 1.10.2006

Kävin lauantaina seuraamassa Dalai Laman lehdistötilaisuutta ja luentoa Finlandiatalolla. Hänen Pyhyytensä - kuten häntä puhuteltiin - oli hyvin rento ja helposti lähestyttävän oloinen kikatellessaan ja hullutellessaan yleisönsä kanssa. Hänellä oli toki asiaakin: hän halusi puhua myötätunnon kehittämisestä ja uskontojen välisestä harmoniasta sekä globaalista vastuusta ympäristöstä - toki Tiibetistäkin, mutta se ei ollut hänelle se ykkösjuttu. Olennaisinta olisi kehittää aitoa myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan: siitä seuraisi onnellisuus niin perheissä kuin muissakin yhteisöissä ja yhteiskunnissa. Pohjimmiltaan kun olemme kaikki samanlaisia ja saman planeetan asukkeja. "Emme voi elää enää omissa oloissamme jossain Suomessa tai Himalajalla, se, mitä yhdessä paikassa tapahtuu vaikuttaa väistämättä koko maailmaan", Dalai Lama muistutti. Ympäristöongelmat ovat kai konkreettisin esimerkki.

Aitoa myötätuntoa ei Dalai Laman mielestä ole se, että tehdään hyviä töitä toisille vaihtokauppana. Se ei myöskään ole sääliä, jossa voidaan kokea itsensä toista parempiosaisemmaksi. Aitoa myötätuntoa on kyky ymmärtää toista, vaikka siitä ei olisi tarjolla välitöntä palkintoa itselle.

Sillä, millä metodilla kukin myötätuntoa ja onnellisuutta kehittää, ei tuntunut olevan Dalai Laman mielestä mitään väliä. Itse asiassa hän palautti koko jutun juuren äidin ja vauvan väliseen varhaiseen vuorovaikutukseen. Ja niinhän se on, kuten Dalai Lama sanoi: jos vauva ei saa ensimmäisinä hetkinään ja vuosinaan huolenpitoa, rakkautta ja hyväksyvää katsetta äidiltä, hän ei selviä elämässä. Yksin jätetty joko kuolee tai hänestä kasvaa riitaisa ja onneton ihminen. Kuulostaa järkeenkäyvältä ja niin todelta. Samaa sanovat psykologit, saman ovat ihmiset ymmärtäneet maailman sivu. Vauva ei selviä yksin.

Onnellinen yksilö syntyy siis onnellisessa ja rauhallisessa perheessä. Onnellinen ihminen pystyy luomaan onnellisuutta muissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa. Onnellisuus lisää onnellisuutta. Mutta kovin sikiävää lajia tuntuu olevan myös viha ja väkivalta. On todella surullista, että vielä tänä päivänä kolmasosa suomalaisista on sitä mieltä, että lasta on hyvä kasvattaa lyömällä. No, niin kai jos on tarkoitus kasvattaa lisää lyöjiä.

Luin viime viikolla Jorma Myllärniemen kirjan Narsismi - vamma ja voimavara. Sen ytimessä oli juuri äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus ja/tai sen puutteellisuus sekä se mitä niistä seuraa. Kirjassa kuvailtiin narsistista persoonallisuushäiriötä joka ilmenee esimerkiksi valtavana suorituspaineena, hyväksynnän hakemisena, pelkona joutua pelkästään itsensä varaan, riippuvuuksina ja toisaalta myös itseriittoisuutena ja vaativuutena muita kohtaan. Kuulosti tutulta. Tunnenkohan ketään (itseni mukaan lukien), jolla ei olisi jonkin asteista narsistista persoonallisuushäiriötä?

Harvalla on äitinä mahdollisuutta omistautua yhdelle vauvalle kerrallaan niin paljon, että kaikki vauvan tarpeet tulisivat juuri oikea-aikaisesti tyydytetyksi. On muita lapsia, on työ, on koti jota täytyy myös hoitaa. Väistämättä pettymyksiä tulee, se kuuluu ihmisyyteen sekin. Kuinka tyytyväinen ihminen myöhemmin on, riippuu siitä, kuinka on pystynyt selviämään näistä varhaisista pettymyksistä. Joskus pettymykset ovatkin niin suuria ettei niistä ilman apua selviä. Hommaa siis riittää, kun luodaan itse uutta kuvaa rakkaudentäyteisestä äidin sylistä mielen turvaksi elämän myrskyihin. Aloitetaan nyt sitten vaikka myötätunnon kehittämisestä itseä kohtaan, josko se sitten onnistuu muillekin. Autan, hoidan itseäni, välitän itsestäni ja kuuntelen tarpeitani. Ehkä sitten voin uupumatta auttaa ja hoitaa myös muita, riippumatta siitä, miten he minut palkitsevat.

Voisiko se tapahtua meillä?

eli Unkarin Suuri Bluffi 19.9.2006

Unkarissa paljastui sunnuntaina melko ikävän puoleinen vedätys, kun sikäläinen pääministeri tuli paljastaneeksi, että oli tieten tahtoen pimittänyt valtion talouden rapakunnon edellisten vaalien alla. Vallan kahvassa piti vain saada jatkaa vaikka hommat olivatkin jo menneet ruvelle pahemman kerran omalla vahtivuorolla. Ehkä ideana oli, että vahingot voisi jotenkin korjata kaikessa hiljaisuudessa ennen kuin kukaan arvaisi mitään. Ilmeisesti ei sitten kuitenkaan voinut.

Väkisinkin tulee tässä vainoharhaisena miettineeksi, voisiko sama tapahtua meillä. Kyllä kai kaikkien valtioiden talouksissa kaikenlaista rukattavaa aina on, mutta siis siinä määrin, että kansalle uskoteltaisiin jotain ihan muuta kuin todellisuus on ja sitten mentäisiin koko konkkaronkka syöksykierrettä metsikköön? Kyllähän esimerkiksi 80-luvun jupit tiesivät, etteivät orgiat voi jatkua loputtomiin - ja sieltähän se lama sitten tuli. Ei sillä, etteivätkö ihmiset olisi sitä hyvin nopeasti nahoissaan tunteneet, mutta varmasti jollakin tasolla sumutetuiksi saattoivat itsensä tuntea ne, joille vielä vuonna -90 tai -91 annettiin järjetön laina kalliin asunnon ostoa varten, mutta joiden omaisuuden eteenpäin myynti tyssäsi seinään jo paria vuotta myöhemmin. Valtion omaisuuden myynti sinne tänne ja ulkomaille - Suomen vähittäinen realisointi - ei sekään tapahtuessaan tai ennen sitä (ole) aiheuttanut suuria otsikoita, vaan vasta myöhemmin.

Valtion talouden hoitajat tekevät työtään oman osaamisensa ja näkemyksensä mukaisesti ja parhaansa mukaan, mutta voimmeko luottaa siihen, että heidän "parhaansa" on myös Suomen parasta?

Nyt eletään jälleen "hyvää talouskautta" ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen, VATT:in, tutkimuspäällikkö Pekka Parkkinen kehottikin eilisessä YLE:n Aamu-TV:ssä Suomea maksamaan nyt valtion velkoja pois, jotta niitä voitaisiin myöhemmin esimerkiksi suurenevien eläke- ja vanhuspalvelujen maksujen aikana sitten myöhemmin ottaa lisää jos tarve vaatii. Mitä valtion rahakirstun hoitajat aikovat nyt sukanvarteen jääneillä (?) ja jäävillä rahoilla tehdä, sitä on jostakin syystä nyt erityisen mielenkiintoista seurata. Miten rahat korvamerkitään, onko talouden kasvu syöty jo ennen kuin tilipäivä koittaa? Toivottavasti ei.

Tutkimuspäällikkö Parkkinen kertoi, että nykyisellään bruttokansantuotteesta menee eläkkeisiin 11 % ja vanhus- (ja muihin julkisiin??) palveluihin 8 %. En ole ollut erityisen kiinnostunut kansantaloustieteestä aiemmin, mutta jostakin syystä asia alkoi kiinnostaa minua hurjasti. Haluan tietää, miten se BKT nyt sitten oikein jakautuikaan - ja onko se jakauma hyvä ja oikeudenmukainen. Toivottavasti tilanne on juuri niin rauhallinen kuin Parkkinen antoi ymmärtää: Suomen talous on hyvässä kunnossa ja (niinkuin hän leppoisalla kääriäismäisellä tyylillään puuskahti:) "on edesvastuutonta sanoa että meillä mitkään eläkepommit tai muut pommit räjähtävät". Näin minäkin haluaisin uskoa.

Parkkinen lausui jotenkin vilpittömän oloisesti, että hän uskoo nuorempien ja pienempien ikäluokkien osaavan jatkossa hoitaa Suomen taloutta ihan yhtä hyvin kuin sitä tähän mennessä on hoidettu. Itse toivoisin kyllä, että meillä olisi osaamista ja ymmärrystä - sekä riittävän terve lähtötilanne ruoriin astuessa - että teemme työmme entistäkin eettisemmin ja oikeudenmukaisemmin. Lisäksi voimme aina toivoa paria ihmettä.

Asiasanat

© 2023 by The Book Lover. Proudly created with Wix.com

  • Black Facebook Icon
  • Black Twitter Icon
  • Black Instagram Icon
bottom of page