Sorvi 2008

January 20, 2012

Vuoden 2008 tekstit:
- Maailman huonoin dokumentti
- Kippis työn ilolle!
- Välipalaksi liikuntapiirakkaa
 


Maailman huonoin dokumentti
29.5.2008

 

Saattelin eilen viime syksynä hoiviini saamani opiskelijat omille teilleen opintonsa päättäneinä urheilutoimittajina. Urheilun tarinat -festivaali oli hieno huipennus kaikkensa antaneiden opiskelijoiden tekemien tv-dokumenttien kunniaksi. Tippa tuli linssiin monta kertaa - nauru pyrskähteli yhtä usein.

 

Kuten hyvään livetapahtumaan kuuluu, kaiken ei pidä mennä ihan piirustusten mukaan. Verenpaine kohosi pari kertaa huippuunsa, kun digitaaliset pikselit menivät hetkeksi sekaisin, ja ohjelmavirta tökki. Festari jatkui kuitenkin keskeytyksettä rautaisen käyttömestarin juostua leikatun polvensa kanssa 800 metrin päähän hakemaan uusia laitteita ja nauhoja samalla kun letkeä konkarijuontaja jututti tekijöitä ja vieraita ohjelman mukaisesti.

 

Sydämellä ja hiellä tehdyt dokumentit liikuttivat katsojia ja tekijöitä, mutta erityisen koskettavaa opettajalle oli, että niin päähenkilöiden kuin tekijöiden vanhemmat olivat dokumenteista niin kiitollisia ja otettuja. NBAhan matkalla olevan nuoren koripalloilijan äiti piti dokumenttia lahjana ja liikuttuneena kiitteli kunniasta, joka heille oli suotu, kun dokumentti päätettiin tehdä juuri tästä nuoresta koripalloilijasta. Tenniksen huippupelaajan äiti näki dokumentissa juuri sen pojan, jollaisena hän itsekin poikansa näkee. Jääkiekkolegendasta dokumenttinsa tehneen opiskelijan äiti taas oli hyvillään siitä, että poika jälleen itkettää äitiään, tällä kertaa ilosta.

 

Journalistina voisi toki epäillä, että dokumentit olivat kohteitaan ihannoivia mainosfilmejä, kun niiden kohteet niistä niin kiittelivät. Päähenkilöidensä synkkiä salaisuuksia paljastava teos saattaisikin olla joissakin tapauksissa jopa yhteiskunnallisesti tärkeä todistus, varsinkin jos salaisuus liittyisi esimerkiksi dopingiin tai johonkin muuhun väärinkäytökseen. Suurin osa ihmisistä, jopa huippu-urheilijoista, on kuitenkin työtään innolla ja intohimollakin tekeviä, aivan tavallisia peruskunnollisia ihmisiä. Pyhine ja pahoine puolineen. Heidän synkät salaisuutensa ovat aivan samoja kuin kaikilla muillakin, eivätkä siksi niin kovin synkkiä eivätkä edes salaisia.

 

Kun tavallisen tasapainoinen ihminen tulee valituksi dokumentin kohteeksi, on aivan yhtä luonnollista tapella jääkiekkokaukalossa tai jumpata musiikin tahdissa televisiossa kuin moikkailla kaverille auton ratissa. Päähenkilö voi sanoa suoraan, ettei isä pidä yhteyttä tai haastateltava, että urheilijat yleensä ajattelevat vain itseään. Aivan yhtä luonnollista on lukea Juoppohullun päiväkirjaa tai juoda kahvia kuppitolkulla ennen kisoja.

 

Järisyttävää on nähdä ne ilmeet ja kuulla niistä ajatuksista joita päähenkilö miettii, kun keppi lentää pitkälle tai kun se lentää sinne minne ei pitäisi. Järisyttävää on kuulla kovia moitteita ja lämpimiä kehuja samasta henkilöstä, jolla on vain yksi tavoite. Iho nousee kananlihalle yleisön huudoista ja nenä niiskuttaa päähenkilön silmien kostumisesta. Mieli on yhtä kevyt kuin juoksijan jalka, kun hommaansa hyvällä fiiliksellä tekevä urheilija pitää puhetta maapallon toisella puolella tai luovuttaa asetta armeijassa. Tiukkojen tunteiden jälkeen pitää kokea suvantoja, rauhoittua sen tavallisen arjen ääressä, kun päähenkilö järjestelee hotellihuoneen kaappia tai tiskaa. Pitää olla aikaa nähdä, miten juuri tämä henkilö ottaa juoksuaskeleen, hiihtää tai kohottaa kulmiaan tv:tä katsellessaan.

 

Näytin dramaturgian ja käsikirjoittamisen jaksolla opiskelijoilleni itse tekemäni minidokkarin kansainväliseen huippumaineeseen kohonneesta tanssiryhmästä. Pyysin opiskelijoita analysoimaan dokumentin kertomalla sen aiheesta, tavoitteesta, rakenteesta ja kuvallisista ratkaisuista. Yhdellä ryhmällä tehtävä oli jäänyt roikkumaan ja sitä tehtiin sitten viime hetkillä oman dokumentin viimeistelyn kanssa yhtä aikaa. Yksi ryhmäläisistä tokaisi minulle dokkaria katsottuaan, että tekeleeni oli hänen mielestään maailman huonoin dokumentti. Aihe ei innostanut häntä, sillä hän ei kerta kaikkiaan ollut millään muotoa kiinnostunut tanssitaiteesta. Opiskelija oli lopettanut katsomisen hieman vajaan 15 minuutin kohdalla, kun oli jostain syystä luullut että dokumentti kestää tunnin ja 15 minuuttia. Kyseessä oli 15-minuuttinen kokonaisuus.

 

Hyväksyin opiskelijan mielipiteen ja totesin huumorilla, että onpa hyvä, että minäkin olen hänen mielestään jossakin asiassa ykkönen. Opiskelija naureskeli myös ja jatkoi työtään.

 

Parin päivän päästä samainen opiskelija tuli luokseni ja sanoi katsoneensa dokkarin uudestaan alusta loppuun. Dokkari ei hänen mielestään sittenkään ollut niin hirveän huono, se oli itse asiassa aika hyvä, mutta kun se tanssi näytti niin kummalliselta. Totesin, että itse asiassa tanssijat ovat myös urheilijoita, sillä heidän kuntonsa ja liikkuvuutensa täytyy olla aivan yhtä huippuluokkaa kuin huippu-urheilijan. Opiskelija myötäili.

 

Paavo Westerberg pohtii myös Hesarin nettikolumnissaan Väärä taide, väärät urheilijat urheilun ja taiteen kiinnostavuutta. Kun oppii katsomaan kohdetta, vaikkapa toiminnan rakenteen tai minkä tahansa muun analysointitavan kautta, oppii sitä pikkuhiljaa myös ymmärtämään ja ehkä siitä myös hieman pitämään. Minäkin olen yllättänyt itseni tämän kevään aikana pari kertaa katsomasta jääkiekkoa.

 

 

Kippis työn ilolle!
4.5.2008

 

 

Aurinkoinen sää ja vappuhumu sai viime viikolla erilaiset katusoittajat jälleen sankoin joukoin kaupungille. Joukossa oli myös muutama melkoisen pieni aloittelija, joita oli hellyttävä katsoa.

 

Minua lähestyi vapun jälkeisenä perjantaina Helsingissä erään pienen toriaukion kulmalla neljä pientä 5-7 -vuotiasta tyttöä, jotka pyysivät minua yksityiseksi yleisökseen: "Hei, oisko sulla aikaa tulla kuunteleen yksi laulu?" En tietenkään voinut kieltäytyä kun noin kauniisti pyydettiin ja seurasin tyttöjä jonkinlaisten pystyssä törröttävien putkien luo, jonne tytöt olivat perustaneet estradinsa.

 

Kaksi tyttöä istui betoniporsaan päälle, yksi putkien päällä oleville kansille ja yksi jäi tanssahtelemaan etualalle. Tytöt selasivat yhteen niitattua paperipinoa, johon olivat kirjoittaneet omia laulujaan. Kyselin tyttöjen nimiä ja tytöt esittäytyivät ylpeinä. Sopiva laulu löytyi ja putkien päällä oleva tyttö alkoi paukuttaa tukevalla oksanpätkällä putkien kansia ja betoniporsaiden luona olevat tytöt alkoivat hoilata: "Ei ystävääää saa unohtaaaa, parasta ystävääääää! Ei saa unohtaaaaa ystäväääääää!"

 

Laulun sanat olivat jokseenkin tässä ja niitä hoilattiin hieman järjestystä muuttaen muutamaan kertaan. Esitys osui suoraan sydämeen ja sai naurun pulppuamaan. Annoin tytöille raikuvat aplodit ja euron per nenä iloisesta yllätyksestä aurinkoisena päivänä.

 

Olen parin viime viikon aikana viettänyt pitkän työputken jälkeen joitakin leppoisia hetkiä uusien ja vanhojen ystävien kanssa ja viestitellyt joidenkin kauemminkin hiljaa olleiden ystävien kanssa. Kohtaamiset livenä ja meileissä ovat olleet erityisen lämpimiä ja saavat hymyn huulille aina kun joku pieni muistonpätkä hiipii mieleen. Tytöt sattuivat tavoittamaan ajatuksen, jonka olin juuri viimeisten päivien aikana itsekin huomannut tärkeäksi voimanlähteeksi: ystäviä on hyvä muistaa silloin tällöin! Tytöt säestivät viime päivien ihania kokemuksia ja muistuttivat ystävistä, joita muistan ajalta jolloin olin itse pikkutyttö. Niissä muistoissa paistaa aina aurinko, ihan niinkuin näidenkin tyttöjen kevätpäivässä.

 

Sekä esiintyjät että minä hymyilimme leveästi esityksen päätyttyä ja tyttöjen saatua maksun esityksestään. "Täähän on helppo työ", hihkaisi joku tytöistä muille tytöille kun olin mennyt pari askelta eteenpäin. Kyllä se totuus vielä paljastuu, huomasin ajattelevani, kunnes pysähdyin ajattelmaan tarkemmin. Vaikkei tyttöjen esitys ollutkaan ihmelasten työtä, saattoi jollekulle tytöistä tulla ensimmäistä kertaa idea siitä, mitä oikeasti haluaisi ja voisi isona tehdä.

 

Moni toivemammatti löydetään jo pienenä ja kun sitä saa harjoitella leikin varjolla hyvässä, iloisessa porukassa, syntyy työn tekemisen asenne, joka itse asiassa kantaa pisimpään. Hyvässä seurassa, iloisesti ja helposti syntyy parasta työn jälkeä ja tuottavaa tulosta. Työn ei tarvitse eikä pidä olla ikävää puurtamista ja raskasta raatamista. Toki paljon pitää paiskia, että euroja kertyy riittävä määrä elättämään, mutta iloista tekijää jokainen myös mielellään palkitsee. Varsinkin kun työn sisältö tavoittaa niin osuvasti yleisönsä kuin näiden tyttöjen esitys.

 

Tytöt muistuttivat minulle myös, mikä tekee työstä kaikkein nautittavinta. Aidosti innostava työ hyviksi kavereiksi luokiteltavien ihmisten kanssa. Työ, josta koko porukka nauttii ja joka hersyttää aina uusia ideoita olemassa olevien voimavarojen mukaan toteutettavaksi. Kuten lasta, ei myöskään työntekijää saa riistää yli voimien, vaan työtä on voitava tehdä sopiva tovi, jonka jälkeen on palkan aika. Sitten voi taas ottaa rennosti ja hypähtää pari tanssiaskelta. Näin syntyy helppo, iloinen, aito ja elämänmakuinen arki, josta nauttii.

 

Iloista vapun jälkeistä elämää!

 

 

Välipalaksi liikuntapiirakkaa
2.1.2008

 

Jihuu! Olen laihtunut 10 kiloa neljässä kuukaudessa! Häpeilemättömän voitonriemuisesti toitotan, että kilot vei puolen tunnin kävelymatka linja-autoasemalta kotiin viisi kertaa viikossa, aamupuuro ja kunnon lounas sekä kulaus aloe veraa päivittäin. Jehh!! Joko saan paikkani laihdutusgurujen laajassa joukossa? Voinko esiintyä esimerkkihenkilönä terveysryntäyskampanjassa?

 

Luin maanantaina viimeisintä Yhteishyvä-lehteä, jossa kerrottiin kuntoliikunnan ja terveysliikunnan erosta. Kuntoliikunta pyrkii kohottamaan kuntoa sykettä nostamalla kun taas terveysliikunnaksi riittää pääosin arkinen aherrus siivouksen, paikasta toiseen kävelyn ja muun kyykistelyn kanssa. Lehtijutussa esiteltiin UKK-instituutin kehittelemä liikuntapiirakka, joka muistutti hauskasti ruoka-aineiden lautasmallia. Arkihuhkinta lohkaisi lautasesta puolet ja täsmätarkoitukseen valittua hikiliikuntaa lautaselle ladottiin kahden neljänneksen verran. Toisessa neljänneksessä oli sydän- ja verenkiertoelimistöä vahvistavia liikuntamuotoja, kuten uintia, hiihtoa tai ylämäkeen pyöräilyä ja toisessa lihaskuntoa vahvistavia kuntosaliharjoituksia ynnä muuta sellaista.

 

Jutussa referoitu Kansallinen liikuntatutkimus paljastaa, että melkoinen määrä suomalaisia uskoo liikkuvansa enemmän kuin oikeasti liikkuu. Kun katson liikuntapiirakkaa, joka määrällisesti laskettuna pitäisi sisällään 3-4 tuntia arkiliikuntaa JA pari tuntia täsmäliikuntaa viikossa, täytyy minunkin hieman vähentää hihkumisvolyymia. Ehkä saan päivittäisen paikasta toiseen juoksemisen ansiosta juuri ja juuri sen 3 tuntia arkiliikuntaa kokoon, mutta täsmäliikunnat ovat edelleen aivan nollassa. Kansanterveyslaitos tosin sanoo, että puoli tuntia kävelyä päivässä riittää ja minuutit voi kerätä vaikka 10 minuutin pätkissä.

 

Paasasin aikasemmin siitä, että kuntoremonttia aloittelevan pitäisi saada aloittaa remonttinsa pehmeästi, ensin ruokavaliota tervehdyttäen ja arkiliikkuen ja sitten, kilojen hieman kevennyttyä, hikiliikuntaakin harrastaen. Nyt olen sitten näyttänyt sen ensimmäisen puolen sanoistani toteen ja kiloja lähti, ihan mukavasti. Osan kreditistä annan luonnon lääkkeelle johon olen tämän syksyn aikana hurahtanut, eli aloe veralle. Ainakin se hellii suolistoa ja vatsa toimii, muusta en tiedä. Mutta nyt olisi sitten aika aloittaa se täsmäliikunta.

 

Joohh. Kävin viimeksi puntarissa uudenvuoden aatonaatonaattona ja silloin tilanne oli vielä hallinnassa. Uudenvuoden aaton juhlissa ylensöin reippaasti ja muutama kalori tuli varmasti juomapuoleltakin. Tänään söin levyllisen suklaata. "Jäi aamupala ja iltaruoka väliin..."

 

Olen ennenkin laihduttanut kymmenen kiloa. Painonvartijoissa. Sitten kuvittelin ystäväni olevan minulle kateellinen ja päätin solidaarisuudesta lihoa vähän takaisin. Nyt minun pitäisi olla ihan tyytyväinen hyvään alkuun ja potkaista vain lisää vauhtia. Jostain syystä jumittaa.

 

Kaiken järjen mukaan nyt pitäisi olla hyvä sauma mennä kuntotestiin ja saamaan oma henkilökohtainen kunto-ohjelma, niitä kun nykyisessä työpaikassa tarjotaan ihan henkilökuntaetuna. Aikaisempi kokemus kuitenkin hiertää mielessä. Olin työporukan kanssa kuntotestissä ja tunsin itseni teuraalle jonottavaksi lampaaksi. Pärjäämään tottuneelle ja rapakuntonsa tietävälle testi ei ollut ilo. Silloin ei myöskään vielä jaettu kunto-ohjelmia kokeiltavaksi. Nyt olisi uusi aika ja uudet kujeet. Aivot on vain saatava vielä oikeille jengoille. Perästä kuuluu kuinka käy.

Please reload

Asiasanat

© 2023 by The Book Lover. Proudly created with Wix.com

  • Black Facebook Icon
  • Black Twitter Icon
  • Black Instagram Icon